He olivat olleet siinä kaikin äidin vuoteen vieressä, kun loppu lähestyi, Jooseppi sängyn laidalla istuen. Viimeiseksi oli sairas tahtonut puhua, mutta ei voinutkaan. Silmien ilmeessä oli tervettä älyä, huulet liikahtelivat, mutta ääntä ei kuulunut. Syvän surullinen oli katse, jonka hän loi tyttäriinsä ennenkuin silmät ummistuivat.
Liinu tunsi kylmiä väreitä pitkin selkäpiitään kulkevan, kun muisteli äidin loppua. Hän ei olisi tahtonut äidin vuoteen viereen tullakaan, mutta Kreeta ja isä pakottivat. Ja kun Liinu nyt kävellessään palautti muistiinsa kuluneen talven tapahtumia ja äitivainajan hajanaisia puheita, uskoi hänkin, samoin kuin isä, että äidiltä oli järki luiskahtanut. — Olihan sekin outoa, — mietti Liinu, — että äiti niin väkisin työnsi minua Juhanille vaimoksi. Äidille mieliksi piti niin tehdä. Joulusta asti, jolloin Juhani ensi kerran kosi, hän siitä puhui ja Juhania kiitteli…
Tuntui kuin olisi jokin helpotus tullut Liinulle, kun hän nyt muisti, että äiti oli poissa eikä enää ollut pakottamassa Juhanille menemään. Vastenmielinen oli Juhani Liinun mielestä, vaikka olikin punaverinen. Kylmä oli hänen katseensa, eivätkä hänen puheensa lemmeltä tuntuneet. Toista olisi Välijoen Ville, pulska tukkipoika, jonka laulu kuului kesäisin järveltä kiveliöön asti. Mutta Villeä äitivainaja ja isä moittivat viinaan meneväksi ja rentuksi. Äiti ei sallinut Villen olla talossa yötäkään.
Monissa mietteissä Liinu kävelee. Hänen vilkas mielensä kuvittelee kummia juttuja, hän muistaa rippikouluaikaansa ja iloisia iltoja kirkonkylässä. Kerrankin, kun salaa mentiin Mäkelän riiheen yösydännä tanssimaan. Sinne tuli herrojakin, keitä lienevät olleet, punssia tarjosivat ja tanssata vihkaisivat… Taivas, jos se olisi tullut rovastin tietoon!
"Sinäpä olet korea tyttö", oli eräskin sanonut ja pyrkinyt suutelemaan. Liinu ei ollut arvannutkaan välttää, ja niin herra oli suudellut ihan vasten huulia…
Mutta nyt Liinu ehtii jo kapean joen rannalle, jonka toisella puolella on vähäinen talo navettoineen ja muine ulkohuoneineen. Se on kruununtorppa, vasta vuosikymmen toista sitten rakennettu. Pieniä peltotilkkuja on siinä ympärillä, vanhan kuusisen aidan ympäröiminä. Se on Välijoki — Romakkaniemen lähin naapuri —, jossa asuu Iisakki Väylä vaimonsa ja kahden jo täysikäisen lapsensa kanssa.
Hän seisahtuu törmälle. Talon rannassa on vene, mutta ei näy ketään liikkeellä. Liinu huutaa. Jo kuulevat sisälle, ja joku silmää ikkunasta ulos.
Se on Ville. Näppärästi hän rientää pirtistä ja sieltä rantaan, kun on tuntenut tulijan. Hyvällä sysäyksellä on vene kapean joen toisella rannalla, ja Liinu tarttuu siihen keulasta kiinni. Uljas nuori mies on Ville, katse on avonainen ja silmien ilme lempeä. Mutta roima on varsi ja ääni miehekäs. Kysyvin katsein hän silmäilee Liinua eikä saa sanaa suustansa. Ruokojärven Juhanin morsiamen tietää Liinun olevan eikä siksi puhuttele enää kuin ennen. Tapasivathan kiveliönkin asukkaat toisensa silloin tällöin, vaikka taival olikin pitkä. Talvi-illoin, kun puhteet olivat pimeät ja pitkät, hiihtivät Romakkaniemen tyttäret joskus Välijokeen tarinoimaan, varsinkin silloin, kun tiesivät Villen olevan kotosalla, ja välijokelaisetkin kävivät vuorostaan Romakkaniemessä. Hiihteli silloin aina Villen ja Mantan matkassa Josefiinakin, Välijoen tanakka emäntä, joka kerran oli karhunkin ampunut. Ja silloin kerrottiin molemmin puolin mitä oli satuttu kuulemaan uutisia. Erään kerran oli Liinu, kun yksin kotia palasi, eksynyt ladulta; tuisku oli sen puhaltanut umpeen. Mutta kun oli ollut myötätuuli ja hän oli huutanut, oli huudon Välijokeen kuullut Ville… ja sitten saattanut Liinun kotia asti.
Niitä matkoja ja illan hauskoja kai nyt nuori mies muisteli, koska ei ryhtynyt puheisiin.
"Meillä kävi kuolema", sanoi Liinu, kun he jo olivat päässeet toiselle rannalle.