Kovin tuntui nyt Joosepista huolekkaalta elämä entiseen verraten. Siitä asti kun veli Juho kävi, ei Jooseppi ollut saanut oikeaa lepoa yöllä eikä päivällä. Monet asiat huolettivat: puulaakin velka, vallesmannin kuolema ja perintökirja. Mutta hän ei joutanut lähtemään rantamaille tiedustamaan. Kevätkylvön aika lähestyi, ja keli kävi huonoksi. Täytyi ensin kevätkylvöt toimittaa, niin sitten olisi aikaa. Mutta juuri kun hän kylvi viimeiset siemenet, sattui tämä kaiken muun huolen lisäksi — Leenan kuolema… Ei ollut Jooseppi uskonut, että Leenan loppu oli tulossa, vaan odottanut, että hän siitä vielä toipuisi ja kesän päälle kokonaan paranisi. Mutta toisin oli käynyt. Samoja luulojaan ja uniaan Leena yhä oli selitellyt houraillen eikä sanonut kipuja missään olevan. Kolmekymmentä vuotta he olivat yhdessä eläneet. Hyvä kumppani oli Leena ollut, taitava ja työtyri emäntä siihen asti kun alkoi niitä luulojaan selitellä ja uskon asioista puhella. Sitten hän ei enää huolehtinut talonkaan töistä, vaan luki kirjaa ja väliin itki… Monta kovaa oli koettu Leenan kanssa ja pyritty siihen, että Romakkaniemi saataisiin oikeaksi omaksi. Ja nyt juuri olisivat huolettomammat päivät alkaneet, tulikin kuolema kesken kaiken.
Kun he joskus nuorempina olivat kuolemasta puhuneet, oli Jooseppi aina uskonut ensin kuolevansa, jotta Leena sitten saisi hänet hautaan saattaa.
— Mutta ei näy käyvän mikään ihmisen mielen mukaan, — mietiskeli Jooseppi, kun hikipäissä arkkua viimeisteli. — Ei mennyt toivo toteen poikainkaan, Eelin ja Pennen, suhteen. Eivät pysyneet kotona, vaan tukkilaisten joukkoon antausivat, ja mitä elämää siellä nyt viettänevätkään. Sekin oli Leenaan koskenut, vaikkei hän siitä suoraan puhunut.
Ei ollut elänyt se nuorin poika, joka oli Leenan mielestä ollut kaikkein rakkain ja josta oikeaa kiveliön miestä kumpikin toivoi… Hukkui ihan kotirantaan, aivan kuin vetehinen olisi järveen vetänyt.
Ja kun Jooseppi sai arkun valmiiksi, istahti hän höyläpenkille, ja raskas huokaus nousi rinnasta.
— Niinpä tämä tuntuu autiolta minunkin elämäni, kovin yksinpä tunnen olevan, — mietti hän. — Oli ollut sentään hyvin hauskaa ja tunnolle helpottavaa, kun huoliansa sai Leenalle jutella ja yksissä tuumin elämänsä järjestää…
Ja kun hän vielä katseli arkkua, löytäisikö silmä siinä virhettä, tuumaili hän:
— Enpä minä olisi uskonut, että minä Leenalle arkkua olisin tekemässä…
Hän nousi, kävi pihalle ja puheli Kreetalle, joka kesänavetalta tullen kantoi isoa maitopyttyä kesäkellariin päärakennuksen pohjoispäähän. Lehmät oli Kreeta jo laskenut laitumelle. Kellot kalkattivat kasvattimännikön takaa, ja karja tuntui painuvan Sorsalahden niityn aidanvartta takakorpea kohti.
Jooseppi seisahtui keskelle pihaa. Päivä paistoi jo korkealta, lämmin oli ja järvi tyven. Ei ollut vielä ehtinyt kylvö itää, mutta nurmi kasvoi jo pitkänä ruohona pihalla ja peltojen pientareilla. Jooseppi osui luomaan katseensa Moinatunturille, jonka harmaja, puuton laki sädehti auringon valossa.