Ja siinä samassa hän taas muisti sen unensa, jonka näki, kun tämän niemen nenään yöpyi. Karjan kellot kuuluivat nytkin. Joko tulisi nyt Moinakiveliökin linjoitettavaksi ja mitattavaksi? Kumma se uni sittenkin oli ollut — entä jos nyt toteutuisi? Vallesmanni-vainaja oli sanonut tänä kesänä maanmittarien tulevan, heti vesien auettua. Mutta eipä ollut vielä kuulunut…
Keskelle pihaa hän laskeusi pitkäkseen, pää oikean käden varaan, katse järven poikki Moinatunturin lakeen päin tähdättynä.
— Olisipa nyt tyven järvellä ruumista kuljettaa, kun joutuisivat sieltä avuksi Välijoesta, — mietiskeli hän. Sieltä pohotti Alpaslahti järven toiselta rannalta korkean kuusikkonsa suojasta.
Mutta ei tuntunut olo hyvältä Joosepista siinä pihallakaan. Kolkkoa ja ikävää oli kaikki. Hän nousi, käveli maitokellarin ovelle ja katsoi kellariin, jossa Kreeta parhaallaan siivilöi maitoa. Jooseppi oli avopäin, niinkuin hänen tapansa oli kesäisin.
Siinä tuli kauhean ikävä, kun mieleen johtui Leena ja aamu, jolloin hän ensi kerran oli tässä kellarissa maitoa siivilöimässä. Ei ollut Kreetakaan äitinsä näköinen, vaan tukevampi, ja tylympi oli katse kuin Leena-vainajalla, mutta muuten töittensä puolesta hän oli äitiinsä paremmin kuin Liinu, joka teki kaikki hätiköimällä.
Tulisikohan kummastakaan äitinsä vertaista?
"Saadaanpa kuulla, ollaanko Välijoessa kotosalla", sanoi Jooseppi vihdoin Kreetalle.
"Totta kai siellä ainakin vanhukset ovat", uskoi Kreeta.
Muuta eivät puhuneet. Ponttukin kävellä vätysteli kellarin luo, Joosepin viereen asettui ja haukotteli. Jo tuli kissakin maitotilkalleen. Kreeta ojensi mirrille kupposen, josta se kehräten alkoi latkia — vanha tummanharmaa kissa. Eikä uskaltanut Ponttu mennä häiritsemään äkeän vanhuksen ateriaa.
* * * * *