Siihen on Romakkaniemen isoon kolmilaitaiseen nuottaveneeseen kannettu musta arkku, kannettu sitä varten tehdyillä sapilailla, jotka on tarpeellisen kauas toisistaan yhdistetty väännetyillä koivuvitsoilla. Siinä he vielä pyörivät maalla ja veneessä, välijokelaiset Josefiina ja Manta, punaverinen, nokkela tyttö, Iisakki ja Ville ja Romakkaniemen Jooseppi tyttärineen.
Kirkolle ollaan nyt rakasta vainajaa saattamassa. Ponttu häärii siinä rannalla, uikuttaa ja pyrkii veneeseen, mutta Jooseppi komentaa sen pihaan. Ja kun vene työnnetään vesille, ei Romakkaniemeen jää ketään muita kuin Kreeta yksin Pontun ja vanhan kissan kanssa.
Peränpitäjäksi asettuu Jooseppi. Manta ja Liinu tarttuvat airoihin ja istuvat soututeljolle. Etukeulassa istuu Josefiina, itkua puserrellen, ja piitan päällä Ville. Ja niin raskas, kankea kolmilaita lähtee järven poikki Alpaslahtea kohden, johon Viojärvestä tuleva polku loppuu.
Ei ole leikin asia, kun kiveliön asukas kuolee tiettömän erämaan järven rannalla. Kaukana on kirkkomaa, johon ruumis on saatettava, kaukana pappi, joka mullat heittää. Mutta ei ole muuta tietä, vaan pitää mennä. Ei ole Moinajärvestä vesireittiä muuta kuin kuiva Lumionjoki, jota ei kuivina kesäaikoina pääse veneellä kulkemaan.
Kun ruumissaatto saapuu Alpaslahteen, on ilta, mutta korkealta paistaa vielä aurinko ja ihanalta näyttää Joosepin silmään Romakkaniemi, jonka rakennukset on viime kesänä punaisiksi maalattu. Mutta suru nyt täyttää hänen sydämensä, ja hänestä tuntuu kuin hän Leenan kuoleman jälkeen olisi vanhentunut ja voimat vähentyneet.
Mutta Alpaslahdessa nostetaan ruumispaarit veneestä, ja nyt alkaa raskas taival Viojärvelle asti, sillä ruumista on kannettava kahden järven välinen taival. Vaivaloinen on polku, nousee ensin jyrkkänä ja kallioisena ja jatkuu sitten mutkikkaana kivikkorovaa pitkin, kunnes näyttää aukean, leväisen jänkän laitaan loppuvan. Siihen jänkän laitaan asti kantavat Jooseppi edellä ja Välijoen Iisakki jäljessä. Mutta sitten he laskevat arkun kuivalle maalle, ja vettä tippuva palava on kummallakin.
"Pääsisi tämän jänkän poikki onnessa", huoahtaa Jooseppi.
Siihen ovat kaikki istuneet mikä kivelle, mikä mättäälle.
Itkua siinä pusertelee Välijoen emäntä taaskin ja sanoo:
"Siinä on nyt ensimmäinen kuolija Moinajärven rannalta… kenen vuoro nyt joutunee? Vaikka viikon päästä jo minutkin vietäisiin…"