Jo ratkeaa Liinukin äänekkääseen itkuun, ja Jooseppi pyyhkäisee partaansa.
"Mutta ilolla se tämä vainaja maailman murheista lähti ja nyt taivaassa saa juhannusta viettää", puhelee Josefiina itkunsa seasta.
Ville ja Manta tarjoutuvat nyt kantajiksi, mutta Jooseppi ei sano heihin tässä jänkällä luottavansa. Sittenkun on jänkän poikki päästy ja alkaa kovempaa maata, vaihtuvat kantajat.
Surkean surkeaa on kulku leväisen, heiluvan jänkän poikki. Polveen asti uppoaa jalka vettä ja ruskeaa ruostetta roiskuvaan suohon, ja välistä mies on silmälleen menossa.
Mutta kun viimein pääsevät jänkän toiseen rantaan, ovat molemmat miehet niin uuvuksissa, ettei tahdo paikalta kyetä.
"Saisi se kruunu sen verran asukkaistaan huolta pitää, että tuon jänkän porrastaisi", sanoi Välijoen Iisakki, tuimasti katsellen.
"Eipä niistä meille takamaan asukkaille isoa hyötyä teistä ole, vaikka niitä saa korjata", arveli Jooseppikin tyytymättömällä äänellä.
Mutta kun he siinä olivat tuokion levänneet ja miehet hikensä kuivaneet, lähdettiin taas liikkeelle. Nyt kävi Ville edelläkantajaksi ja Manta, tanakka tyttö, jälkeen. Jänkän laidasta alkoikin taas tasaista harjua, joka vastaleena kohosi korkealle Viovaaralle. Korkeimmalle laelle nousi polku, sillä kahden puolen oli louhikkorantoja, joiden sivu ei päässyt yli eikä ympäri. Mutta kun nousu yhä jyrkkeni, levähtivät kantajat, ja Josefiina astui Mantan sijalle kantajaksi.
Viovaaran laelle päästyä oli aamu jo alkanut, kirkas, kastehelminen aamu. Romakkaniemen takaa nousi aurinko, ja suuri, saarekas Moinajärvi välkkyi siellä kaukana. Kolkkona jättiläisenä törrötti Moinatunturin paljas laki, mutta kullankeltaisina heräilivät kiveliön metsät. Mutta eipä näkynyt Viovaaran laelle Välijokea, joka oli piilossa synkän korven takana. Sensijaan etelästä päin ja lännestä, jonne oltiin menossa, kimalteli suurten vaarain välistä yksinäisiä järviä kuin erämaata valvovia silmiä. Jo sopi näkymään Viojärvikin, jonka rannalla pienoinen Viojärven kylä oli.
Vuoroin vaihtuivat kantajat, ja vihdoin ruumiinsaattajat uupuneina saapuivat Viojärvelle, jossa oli kolme verotaloa ja kaksi mökkiä. Viojärven pohjoispäästä lähti kapea, mutta syvävetinen ja hauskarantainen Viojoki, joka laski kaukaisista erämaista tulevaan valtasuoneen, ja tämä vuorostaan kuljetti kaikki metsäjärvien vedet suureen valtaväylään Tornionjokeen. Viojärveltä oli kirkolle asti venekulku kaiken kesää, ja senvuoksi viojärveläiset elivätkin onnellisemmassa asemassa kuin romakkaniemeläiset, välijokelaiset ja monet muut järvikyläläiset. Harvoin sattuu kuolema kesäiseen aikaan noilla yksinäisillä järvien rannoilla, ikäänkuin suuri Luoja olisi tahtonut pitää henkeä sairaassa siihen asti, että ruumis saatettiin kirkolle rekikelillä. Mutta osui joskus. Kerrottiinpa Pahtajärven miehestä, että kun vanha vaari keskellä kiireintä heinäaikaa otti ja kuoli, ei Pahtajärven mies lähtenyt kiireenä aikana ruumista kirkolle kuljettamaan, vaan kaivoi kuopan kaltioon ja pani äijän sinne… Ja kun ei ketään kulkijaa käynyt talossa koko kesänä, ei kukaan tiennyt vaarin kuolemasta. Kun sitten tuli rekikeli ja jänkät kantoivat, kaivoi Pahtajärven mies äijän kaltiosta, pani arkkuun ja ajoi kirkolle.