Mutta eipä ollut osannut niin viisaana olla Pahtajärven mieskään rovastia puhutellessa kuin oli ollut älykäs ruumista kätkössä pitämään.
"Koska vaari kuoli", oli rovasti kysynyt.
"Ka, keskellä kuuminta ja kiireintä heinäaikaahan se per — … otti ja kuoli…"
Vanhantalon pirtissä Viojärven rannalla muisteltiin tätä Pahtajärven miehen tekoa.
Mutta talon rannassa hommailivat ruumiinkuljettajat, ja arkku oli jo nostettu veneeseen. Siinä oli vieraskin vene, vasta aamulla kirkolta päin siihen tullut. Kuului olevan kaksi maanmittaria, jotka ryhtyisivät Moinakiveliötä linjoittamaan ja mittaamaan. Kamariin oli herroille tehty vuode, siellä he nyt olivat levähtämässä.
Herrojen saattomiehet, Ylinivan miehet kirkonkylästä, juttelivat Joosepille, kun venevalkamassa yhteen sattuivat.
"Ne ovat sitten niitä, joista vallesmanni-vainaja keväällä puhui", sanoi Jooseppi. "Puhuivatko mitään siitä, aikovatko meille niinkuin kesäasuntonsa sijoittaa?"
"Kyllä ne siitä puhuivat, mutta tässä aikoivat levähtää", tiesivät miehet kertoa.
Veneen luona he kaikki hommailivat, mutta tästä tuli Mantan ja Liinun lähteä takaisin. Toiset, Jooseppi, Iisakki, Josefiina ja Ville, lähtisivät vainajaa hautaan asti saattamaan. Rannalla seisoivat tytöt, kun vene loittoni järvelle ja Jooseppi ohjaili sitä Viojoen suuta kohden. Itkuun Liinu ratkesi ja Mantakin. Tulipa siihen Vanhantalon emäntäkin lähtöä katsomaan ja kyynelsilmin vainajasta puheli.
"Onneen ja iloon hän on kostunut", vaikeroi hän. "Jospa meidänkin vaelluksemme noin päättyisi!"