"Oli kyllä soman näköinen herra, ja uljas oli katsanto."
Taas he kävelivät kovaa kyytiä, niin että risut polulta pirskoilivat.
"Nämä ne ovat niitä herroja, joista isä on puhunut. Ne taitavat tulla meille asumaan", kertoi Liinu. "Kuuluvat alkavan Moinakiveliötä mitata."
"Niin kuuluvat. Teille tulee sitten vieraita paljon, jos miehetkin siihen asettuvat", sanoi Manta.
"Itsellä niillä kuuluu eväät olevan. Vanhantalon emäntä kertoi, että kirkolta tulee toinen veneenlasti eväitä tuomaan."
Niin tytöt juttelivat. Mutta ehdittyään Viovaaran laelle, josta Moinajärvi ja Romakkaniemi alkoivat näkyä, he istahtivat levähtämään.
"Toista olisi kuitenkin olla rantamailla kuin täällä rämpiä rapakkojänkkiä", alkoi Manta puhella, ja hänen silmänsä syttyivät kuin tuleen ja posket punoittivat kuin puolukat. "Jahka ensi syksyyn elän, niin palvelukseen lähden… Hyvät palkat saa ja talon ruuan ja — hauskoja iltamia joka sunnuntai…"
Liinu huokasi.
"Katunut olen", jatkoi Manta, "kun en jo viime syksynä lähtenyt. Mikonpäivän sunnuntaina kun kirkolla kävin, tarjosi Maaherran isäntä kaksisataa rahapalkkaa ja vuosivärkit…"
"Olisin minäkin lähtenyt, mutta vanhemmat eivät ole päästäneet. Äiti on aina pannut vastaan…"