"Helkkari, kun putosi toinen jalka ihan reiden juurelle asti", huusi Manta, joka oli jäänyt Liinusta jälkeen.
"Ja vielä puhtaan paidan panit lähtiessäsi", päivitteli Liinu.
Mutta kostuivat tytöt vihdoin Alpaslahteen Romakkaniemen kookkaan kolmilaidan luo. Ihmeellinen yö oli. Taikka oliko yö ollenkaan vai oliko vasta ilta, päivänlaskun aika, vai oliko aamuvarhainen, päivännousun aika? Sitä eivät tytöt tienneet, vaan koettivat arvailla. Romakkaniemen takaa loisti aurinko tulipunaisena ja melkein säteettömänä. Saarien metsiköt kumottivat kullalta, ja järvi kiilteli kuin kuvastin. Etelän taivaalta näytti vaaleaa pilveä leviävän pitkin untuvanpehmoista taivaan kantta.
He työnsivät veneen vesille, ja Liinu istui soutamaan. Yön hiljaisuus ja erämaan yksinäisyys vaikuttivat tyttöjenkin mieliin.
"Oletko sinä koskaan oikein rakastanut?" kysyi Manta äkkiä.
"En minä muista, että olisin…"
"Mutta minä muistan… Toissa kesänä, kun Raitikoskella oli tukinuitto. Siellä oli niin komea tukkipoika, Juntunen, etten ole koskaan nähnyt."
"Puhutteliko sinua…?"
"Oli sunnuntai-ilta, ja kosken rannalla pidettiin tanssia. Se Juntunen ensin soitti, mutta sitten kun rupesi tanssimaan, niin minua ensiksi pyysi. Se hukkui sitten Juopakoskeen… Olet kai kuullut?"
"Olen minä kuullut…"