"Niin. Se heräsi nukkumasta ja puhui selvää suomea. Oli Välijoen Villen kokoinen mies ja vähän huulipartaa… Ei se ylpeältä näyttänyt… sirovartaloinen herra."
Ehdittyään likemmäksi Alpaslahtea he erottivat, että kolme miestä seisoi rannalla. Tulikin oli jo vähennyt, ettei enää noussut kuin vaaleaa pilvisavua, joka pysähtyi kuusten juurelle siihen lähelle, jaksamatta enää kohota kesäkirkkaaseen ilmaan. Erottivat senkin, että kaksi niistä oli tavallisen jätkän puvussa, mutta kolmas näytti herralta, ja Liinu tunsi hänet samaksi, joka oli häntä puhutellut Vanhantalon kartanolla.
"Jopas sieltä Manta ja Liinu tulevat", kuulivat he herran huutavan.
"Se luulee sinua Välijoen Mantaksi", kuiskasi Liinu Kreetalle.
"Eipä sattunutkaan Manta", huusi Kreeta takaisin.
Mutta kun kaikki kapsäkit ja muut kamppeet oli kannettu veneeseen ja vene lykätty vesille, käski nuori herra miesten ruveta soutamaan ja tyttöjen istua joutilaina.
"Kyllä me soudamme", sanoivat tytöt.
Täällä kiveliössä eivät miehet koskaan soutaneet silloin kun naisväkeä oli veneessä. Mutta nuori herra ei sittenkään sallinut tyttöjen soutaa.
"Vai olette sisaruksia", puheli hän veneen perästä. "Enpä olisi sitä uskonut. Ette ole toistenne näköisiä vähääkään."
Kreeta ja Liinu eivät näyttäneet sisaruksilta. Kreeta mustatukkainen, tanakkaa tekoa ja jolealuontoisempi, Liinu vaaleaverinen, pitkä, solakka ja notkealiikkeinen.