"Vai saan minä kamarin — ja sauna on ja kylpeä koska mieli tekee", jutteli hän taas veneen perästä. "Ja maitoa saan… hyvä on."

Sitten hän kertoi itsestään. Etelä-Suomesta hän oli kotoisin ja ensi kertaa täällä pohjoisessa. Tulisi ehkä täällä päin olemaankin. Tänä kesänä tuskin ehdittäisiin koko Moinakiveliötä mitata.

Puhuessaan hän tähtäsi vuoroon Kreetaa, vuoroon Liinua silmiin ja hymyili. Komea mies hän olikin tyttöjen mielestä, pitkä, mustatukkainen ja hyväluontoinen. Puheli kuin tuttavilleen. Liinu ei oikein uskaltanut häntä katsoa silmiin. Näytti kuin nuori herra olisi tahtonut ihan lävitse katsoa.

"Vai viikon päästä isänne tulee takaisin", sanoi hän taas.

Ja kun hän muisti, minkälaista leväjänkkää pitkin ruumista oli kannettu, alkoi hänelle selvitä erämaan asukkaan elämä. Kauheaa! Tämmöistä hän ei ollut osannut ajatellakaan.

Ja kun hän ei kotvaan puhunut mitään, vaan istui omissa ajatuksissaan, rohkaisi Kreeta mielensä ja alkoi kysellä. Mikä oli nimi? Kuinka vanha hän oli? Oliko veljiä ja sisaria? Oliko jo vaimo ja lapsia, vaikka niin nuorelta näytti?

Herra hymähti, sytytti savukkeen ja selitti. Janne Leppiniemi oli nimi. Ei ollut sisaria yhtään. Yksi oli velimies Helsingissä. Ei ollut vaimoa vielä tiedossakaan.

Liinun mielestä varsinkin oli tämä herra miellyttävä. Eivät olleet kirkonkylän herrat noin somia, eivät puhutelleet noin ystävällisesti. Tällä oli katse lempeä ja puhe lauhkea, toisilla ilkeä, ja käytös röyhkeä, varsinkin metsäkyläläisiä kohtaan, joita rantamailla pidettiin tyhmempinä.

Leppiniemi näytti taas vaipuvan omiin mietteisiinsä. Järven selälle hän silmäili, katseli saaria ja kukkulaista ympäristöä. Outoa oli tämä luonto hänelle ja kirkas valo omituista. Talo, joka tuolta korkealta niemeltä paistoi ilta-auringon valossa, näytti somalta punaiseksi maalattuine rakennuksineen. Ei se köyhältä näyttänyt, vaikka viljelykset olivatkin pieniä. Kuinka he kuitenkin näin hyvin elivät, tiettömän erämaan takana! Talon tytöt olivat hyvin puettuja, puhtaita ja miellyttäviä impiä. Varsinkin tuo toinen, Liinu. Hänen kasvojensa ilme oli herttaisen hyvä, ja sinisten silmien loisto niin kirkas kuin tämä ihmevaloinen ilta.

"Olipa ikävää, kun en saanut isäänne puhutella, vaikka hän siitä ohitse meni", sanoi hän pitkän ajan perästä.