"Entäs silmät sitten! Katsos, Mooses, ne palavat kuin taivaan tähdet, ja kävellessä sillä hulmuaa harja ja ruumis hytkähtelee, että lystikseen reessä istuu", selitti ja kiitteli Ransi ja taputteli Alarikia lautaselle.
"Onpa saakeli soikoon komea värkki", ihmetteli Mooses.
"Mutta annas kun talutan pihalle, että näet", sanoi Ransi ja talutteli Alarikin ulos, pyöräytti pari kertaa ympäri ja jatkoi: "On sillä selvä jalankäynti ja harja niin pitkä ja paksu, että sitä harvoin hevosella näkee… Katsos noita vuohisiakin… Ja niin hyvä syömään, että etelästä tullessakin aivan toisten loppuja pureskeli kuin ketoheiniä…"
Mooses tarkasteli minkä ymmärsi. Kyllä oli kaunis hevonen se Alarik ja paljon isompi kuin hänen vanha Laukkinsa. Olisipa sentään roimaa, kun tuommoisella silkkimustalla pääsisi laskettelemaan pitkin kylää… Ja taitaisipa Leenallakin silmät aueta…
"Vaihda, Mooses, hevonen on semmoinen, jolla pääsee kerjäläistä pakoon", kehoitettiin Moosesta.
"Ei saa hätäillä. Mutta sen minä sanon, että silkkimustalla ajat, jos vaihdat", arveli Ransikin ja talutti Alarikin takaisin talliin.
Mieli teki Mooseksella Alarikia, mutta ei olisi hennonut rahoistaankaan luopua, sillä tietenkin Ransi tahtoi välirahoja melkoisen määrän. Mutta hutikka antoi vauhtia ajatuksille, ja Mooses, niinkuin oli nähnyt muidenkin hevosmiesten tekevän, meni Ransin kanssa kuiskailemaan nurkan taakse.
"Vaihtakaa, että päästään harjakannuja juomaan!" huusivat muut heille nurkan taakse.
Mooses tarjoili kättään Ransille, mutta Ransi pudisteli päätään ja naureskeli…
Mentiin sitten uudelleen tupaan, tehtiin puolikupposia ja haasteltiin. Mooses alkoi tulla hutikkaan, kehuskeli jo rahojaankin, ja vaihetusta hierottiin.