Kun seuraavan kerran kohtasin hänet Pekan kotona, sanoi hän:
"Te näyttekin olevan ilmantietäjä. Varmaan olisimme hukkuneet kaikki, jos silloin läksimme purjehtimaan."
Hän oli muuttanut maalle ja palasi sieltä vasta syyskuun alussa.
Minun päiväni olivat pitkän pitkiä ja ikäviä. Sillä Pekkakin oli saanut virkalomaa ja mennyt hänkin jaloittelemaan kauas sydänmaalle.
Minun piti vain olla pirteänä, keksiä hauskaa ja helposti sulavaa lukemista "Väinämöiseen", jonka aputoimittaja olin. Kesäisin täytyi minun hoitaa lehteä yksin.
Ikävinä hetkinä kirjoittelin lyhyitä juttuja novelliosastoon, kyhäsin kokoon luonnonkuvauksia syntymäkotini ympäristöltä ja välisti päästin näkyviin alakuloisen mieleni synkän pohjan. Nuo pienet palat herättivät lukijoissa huomiota. Sanottiin, että niissä oli tunnetta ja ääretöntä tuskaa, alakuloista riemua ja epätoivoisen valituksia. Muuan pieni palanen, jonka nimi oli "Syksyinen mieleni", kavalsi minut. Usea oli luullut huomanneensa, että olin hurjasti, onnettomasti, toivottomasti rakastunut.
Syyskuun alussa saapuivat kaikki maalta. Koulut avattiin, ja tuntui kuin raitis tunturituuli olisi puhaltanut ikävään kaupunkiin ja ne, jotka palasivat jokien ja järvien rannoilta, olisivat muassaan tuoneet uutta elämän intoa ja kauniita ajatuksia.
Pekka toi ensimäiset terveiset. Hän oli ahavoittunut ja loisti ilosta ja hyvinvoinnista. Parta oli ollut ajamatta koko kesän ja tukka venyi pitkänä.
Muutamassa minuutissa hän teki selkoa kesän kulusta. Hauskaa oli ollut.
Neiti Mäki oli ollut vallan ihastunut luontoon.
"Mutta sinne sydänmaankin pitäjääseen ne osasivat", sanoi hän.