Kuinka tarkkaan muistan sen viimekesäisen illan, jolloin hänet ensi kerran tapasin.
"Herra Urho Petäjävaara ja neiti Alice Mäki", esitteli Pekka.
Hänen kätensä oli sievä ja lämmin ja pukunsa kaikkein uusinta ja hienointa.
"Petäjävaara… sepä on vankka nimi, vankka niinkuin te itsekin", sanoi hän sitten illemmalla, kun olimme tutustuneet.
Tarkastelin häntä koko illan. Hänessä oli kuva ensi lempeni ihanteesta, ja tunsin mieleni rauhan olevan poissa…
Alkukesästä tapasin hänet usein Pekan kotona, kävelypaikoilla kaupungin puistossa; välisti kuulin hänen käyneen purjehtimassa Pekan ja hänen sisarensa kanssa kaukana merellä. Kerran he tahtoivat minuakin mukaansa, mutta minä kieltäysin.
Näytti siltä kuin alkaisi tuulla, ja meri kävi jo vaahtopäinä.
"Oletteko arka? Pelkäättekö?"
"En. Mutta olen huono merimies, maalla on vakaisempaa. Jättäkää tekin retkenne huomiseen."
Sillä kertaa he eivät menneet, ja varma hukkuminen heidät olisikin silloin kohdannut. Sillä tuuli kiihtyi hirmumyrskyksi.