Palmikko kiepsahti olan taakse, silmiin ilmausi omituinen hehku, ja poskille levisi puna.

Minä seisoin kuin jäätyneenä, kuulin hänen puhuvan, kehoittavan vielä pyrkimään.

Sitten, sitten. Sitten vasta!

Se erämaa, jonka laitaan olin lapsena jätetty, se oli taivallettu vasta puoliväliin. Pääsisinkö koskaan tuonne maannenään, jonka korkeat kuuset kaukaa häämöittivät?

Pääsisinkö?

* * * * *

Asuntoni on siisti ja valoisa, ja minä olen alkanut tätä huonetta rakastaa kuin kotiani. Mutta tähän huoneeseen eivät ulotukaan muistot siltä onnettomalta ajalta, jolloin humalassa palasin öisin pahoilta teiltäni.

Tämä asuntoni ei tiedä kertoa muusta kuin yksinäisen miehen töistä ja kuluttavasta ikävästä.

Ja kun olen virittänyt tulen, istun tälle tutulle tuolilleni ja alan ajatuksissa vaeltaa läpi kaikki ne hetket, joina olen hänen seurassaan ollut… Ilta illalta, kerta kerralta, kunnes olen tämän illan tapahtumassa.

Pekka, toverini, oli arvannut salaiset ajatukseni. Hän oli aina hommannut niin, että "sattumalta" osuimme yhtaikaa Pekan kotiin, jossa hänen ystävällinen äitinsä ja herttainen sisarensa kohtelivat minua kuin perheen jäsentä.