"Minä en kykene."
"Sitä minä en usko. Joka kerran tuntee niin kuin te tunnette, luonnon ovet aina avoinna, sininen taivas pään päällä ja lämmin rakkaus maahansa… miksei se kykenisi?"
"Niin on, etten kykene."
"Mutta sanomalehtimiehenä te olette etevä!"
"Se on aivan eri ala. Eihän se minua miellytä ollenkaan. Sillä alalla en olekaan muutoin kuin leivän tähden."
Minä en huomannut, että olimme kulkeneet ohi hänen kotinsa, tulleet takaisin, ja pian taas olimme hänen kotinsa kohdalla.
Enkä vieläkään ollut sitä hänelle sanonut.
Mutta nyt sen piti tapahtua.
Ja kummallisen levollisesti minä sain sen sanotuksi, muutamin lyhyin sanoin…
Näin hänen kasvonsa ja siniset sielukkaat silmänsä. Vaalea palmikko riippui rennosti yli olkapään, ja sinisestä silkkinauhasta, jolla se oli silmukkaan solmittu, tuoksui ranskalainen hajuvesi…