"Niin, niin. Suokaa anteeksi. Olen niin hajamielinen. Te matkustatte pian?"
"Tällä viikolla. Lääkärin määräyksen mukaan minun pitää jo lopulla tätä kuuta olla Sveitsissä."
"Lienee hauska matkustaa, nähdä outoja maita ja outoja kansoja! Se on ollut minunkin suurin heikkouteni, että aina olen halunnut nähdä vieraita maita."
"Sitä ei voi sanoa heikkoudeksi. Se on kunkin luonnollinen halu, jota eri ihmiset tuntevat eri tavalla. Minä puolestani en enää tahtoisi kotinurkilta siirtyä. Kun lisäksi tiedän, minkätähden nyt matkustan, tuntuu eroni kovin katkeralta. Mielelläni jäisin tänne talveksi. Talvi on kuitenkin sanomattoman hauska täällä: palttinanvalkoinen lumi, pimeinä iltoina revontulet, ja ennen kaikkea pakkashanki-aamut kevättalvella. Kyllä täällä sentään on ihanaakin täällä Pohjolassa."
"Niin, ja huurteinen metsä kuutamoyönä, kun tie vie laaksosta mäelle ja viitoitetun järven poikki omaan kotiin vuoren kupeelle. Kulkunen helisee, tiuku pauhaa, lumi narisee. Hevonen on hyvä ja menevä, sen harja hulmuaa korkean luokin alla, ja pelästyen menoa lentää paleleva riekko yli tien."
"Niin juuri! Voi, voi, kyllä se sentään olisi hauskaa. Muistan minä semmoisen kuutamoyön."
"Minä olen aina rakastanut semmoista yötä ja semmoista matkaa. Minusta tuntuu siltä, että semmoisen yön puhtauden pitäisi vaikuttaa tenhovoimallaan sinnekin, mihin rakkaus ei ennen ole tietänsä löytänyt… Kuinka minä poikasena kerran sepitin tarinan kahdesta onnellisesta nuoresta, jotka tuommoisena kuutamoyönä matkustivat halki synkän salon, poikki monen järven, yli vuorten ja mäkien sen pienen järven rannalle, jossa oli heidän oma punainen kotinsa pitkäin petäjäin keskellä."
"Niinkö? Ja kuinka kävi?"
"Mistä he tulivat, sitä en tiennyt, enkä tuntenut heidän elämäänsä. Ja kuinka heidän kävi, sitä en ajatellut. Se oli nuorukaisen tunteen luoma kuva siitä, mitä itse ajatteli ja tunsi."
"Mutta se oli kaunis ajatus. Miksette ole sille kehittänyt suurempaa muotoa?"