Sydän löi rajusti rinnassa, ruumis vapisi, pyörrytti ja hurjistutti.
Mutta jos hän nauraa tunteilleni? Hän on varmaan saanut kuulla tämäntapaisia tunnustuksia ennenkin…
Uskaltaisinko?
Mitä riehut, sydänraukkani, tuskissasi valitat ja voihkit! Tyydy entiseen, autioon yksinäisyyteesi, kärsi yksin ja ole kaikkea vailla!
Mutta se ei tyynny, sen lyönnit taajenevat, käyvät yhä rajummiksi, ja olen kuulevinani sen valittavan kiljunnan.
Mutta jos hän on jo ennen antanut lupauksensa, vannonut valansa ja elää nyt onnellista elämää?
Minun täytyy ottaa vastaan sekin lyönti. Ja vaikka minä en enää kestä sitä, otan minä sen sittenkin. Minun sydämeni ei ole kuin muiden. Se on niin monesti kärsinyt, sitä on niin paljon piesty, ettei se enää tunne vastuksien suuruutta.
Miksi siis epäilisin?
"Te olette niin harvasanainen tänä iltana", sanoi hän.
Heräsin haaveistani ja virkoin: