Silloin kuulin sisaren menevän eteiseen, jonka kello kilisi.
Sieltä alkoi kuulua vilkasta puhelua ja naurua. Mutta samalla erotin, että sisar sanoi surullisella äänellä: "Kuinka ikävää, kuinka surullista!" Se oli hän. "Kas, täälläpä teidät tapaankin! Monet tuhannet kiitokset sievistä novelleistanne. 'Väinämöinen' on Hannalla ja minulla ollut ainoana kirjallisuutena siellä maalla."
Kumarsin, hämmästyin ja sopersin jotakin.
"Täällä on varmaan ollut ikävää?" kysyi hän, ja minä olin huomaavinani, että hänen äänessään oli osanottavaisuutta ja ikäänkuin lohdutusta.
"Hyvin kuivaa ja yksitoikkoista."
Siitä sitten jatkui keskustelua. Hänkin kertoi kesäisiä muistojaan ja välisti Hannan kanssa nauroi niille vehkeille, joita he siellä maalla olivat tehneet. Mutta enimmin hän oli innostunut luontoon.
"En minä ikinä olisi uskonut, että Suomen kesä voisi olla niin ihana. Menneen kesän vietin Florensissa, mutta minulla ei ole sieltä hauskempia muistoja kuin tuolta sydänmaaltakaan."
"Mutta viettäisittepä kesää minun syntymäseudullani, sitten vasta oppisitte oikein nauttimaan kesäyöstä ja suurenmoisesta luonnosta. Mahtava leveä joki, joka koskisena laskee tuntureilta, korkeiden vuorien välistä luikerrellen; viheriäiset louhikkosaaret, ja kallioisilla rannoilla pitkää petäjikköä ja partaista kuusta! Tullapa jokea alas kesäyönä, kun valoa tulvii vuorien lomitse ja aurinko hetkeksi katoaa jonkin korkeamman kukkulan taa, silloin tuntuu kuin eläisi valon iäisessä maassa, jossa hyvät henget keveästi liikkuvat, puhaltaen yön suloon lempeää rakkauttaan…"
"Olenhan kuullut useiden kiittävän kesäyön kirkkautta. Jos ensi kesänä johonkin matkustan, on ensi matkani kauas Pohjolaan." — — —
Pekka, Hanna ja minä lähdemme häntä saattamaan.