Miksen ollut ennen koettanut kyhätä pitempää kertomusta? Ehkä olisin minäkin onnistunut yhtä hyvin kuin moni muu vasta-alkaja? Eiväthän ne olleet hyvinkään häävejä nekään kirjat, joita viime keväänä ilmestyi. Nuorten kirjailijain esikoisia. Mutta ne olivat kuitenkin saaneet kustantajia. Tottapa niissä oli jotakin uutta ja alkuperäistä, jota en ollut huomannut.
Mutta jos ottaisin kuvatakseni kappaleen omasta elämästäni? Siinä kuitenkin oli elämän armotonta totuutta, syviä lankeemuksia ja vähitellen saavutettuja voittoja synnin orjuudesta. Mutta rakkautta puuttuisi.
Taikka jos muistoissani eläisin lapsuuteni ajan, kertoisin kotini ja onnellisen oloni siellä, kuvaisin tutun kylän vuoren kyljessä, kylän ympärillä pellot, korkean jokitörmän ja kuohuvat kosket?
Minun täytyy yrittää. Minua odottaa ääretön palkinto, varma elämän onni ja suloinen impeni.
Eiköhän löytyisi vielä tuon tylsyneen sydämen kammioista käyttämättömiä voimia? Minun pitää kaivaa ne esille, käyttää työhön jok'ikinen voiman kipinä. Minä en vielä saa sortua!
Yö kuluu kuumissa ajatuksissa, rasittavassa tuskassa ja epätoivossa.
Aamun valjetessa tuli Pekka puheilleni. Askeleista jo tunsin hänet, kun hän meluten aukaisi oven.
"Terve taas! Toivonpa, että olet nukkunut hyvin ja nähnyt hauskoja unia?"
"Ei juuri, hyvä veli."
"Miten kävi? Puhuitko mitään? Ellet ole nyt sanonut, olet suurin narri maailmassa. Hän rakastaa sinua, siitä olen varma. Puhu, selitä, veikkonen! Olisinpa minä sinun sijallasi, kyllä minä näyttäisin."