"Ei hän ole niinkään voitettavissa kuin näyt luulevan."
"Selitä! Mitä tapahtui?"
Minun täytyi Pekalle selittää, mitä neiti Mäen kanssa olimme puhelleet, sitten kun Pekka erkani, selittää viimeiseen asti.
"Enkö minä sitä sanonut, että hänellä on omat, omituiset vaatimuksensa. Mutta vähät siitä! Sinulle ei ole kuin kuukauden työ, niin sinulla on kaunokirjallinen teos valmiina, ja silloin sinä olet onnen poika! Sellainen tyttö ja sellaiset rahat! Sinä saat elää herrain elämää ja matkustaa maita ja mantereita! Vai pani konna sellaiset ehdot! Jotakin sinne päin minäkin olin ajatellut hänen vaativan. Hän on ylpeä, näetkös! Siksi ne eivät nämä tämän kaupungin herrat häntä miellytä. Vaikka onhan niissä siistejäkin miehiä sentään. Et usko, kuinka saakelin sukkela hän on pilkkaamaan kaikkia niitä, joilla naama punottaa hyvinvoinnista, jotka juovat tuutinkinsa, syövät hyvin ja kantavat ihravatsaa! Juopot ovat hänen kauhistuksensa, mutta niissäkin, jotka harvoin maistelevat, on vain harvoja, joita hän pitää miehinä… Elä puhu mitään… kyllä hän on senkin saanut tietää, että sinäkin olet ollut ryyppymies, mutta tietää hän senkin, milloin olet parantanut elämäsi… Ei hän minullekaan anna komplimangeja! Sanoo minua henkilöksi, joka ei tunne kuin oman persoonansa hyvinvoinnin ja elää hauskoissa unelmissa, että vatsa kasvaa pyöreäksi virkavatsaksi ja…"
"Sinä olet epäilemättä ottanut hyviä aamuryyppyjä tänne lähtiessäsi."
"En yhtään. Mutta minusta tuntuisi niin hyvältä, että sinäkin tulisit iloisemmaksi ja että sinun kävisi hyvin. Olet niin alakuloinen ja synkkä. Mutta tänä iltana hän tulee meille, tule sinäkin vielä!"
"Jospa tulisin. Nyt minun suruni, Pekka parka, vasta alkaakin."
Pekalle uskon salaisuuteni ja tunteeni. Hänelle on niin turvallista puhua. Hän käsittää niin hyvin, mitä tunnen, vaikka hymyilee leveästi joutavuuksilleni. Hänen takanaan ovat salaisuudet niinkuin suuressa eloaitassa, jonka jykevä ovi väännetään lukkoon raskaalla rauta-avaimella. Hänen leveä suunsa ja pitkä, musta partansa ovat minusta kuin avoin aitta, johon turvallisesti saa kalleutensa kätkeä. Mutta kun aitan ovi sulkeutuu, on se luja kuin kallion kiiltävä kylki.
Illalla siistin pukuni ja vilkaisen kuvastimeen. Ei näy kasvoissani mitään, mikä ilmaisisi älyä. Mutta jos tunne olisi niin väkevä, että se voimistaisi järkeä!
Olen kalpea ja unisen näköinen, ja katse on väsynyt ja tylsä.