Vielä kerran siis häntä näkemään, sanomaan hyvästit!
Pekka on siirtynyt salista, äiti häärää keittiössä, ja Hannallekin tulee jokin asia poistua.
Me jäämme kahden, me sinuttelemme toisiamme. Hän on levollinen, rakastettava, mutta samalla on hänessä jotakin selittämätöntä ylpeyttä, voimaa, jolla hän hallitsee tunteensa. Mutta jos hän rakastaisi niinkuin minä, ei hän kykenisi olemaan noin levollinen. Hänen silmissään on kummallinen, outo ilme, jota en ennen ole huomannut. Näyttää kuin hänen silmäteränsä tähtäisi suoraan sydämeeni tulisesti ja nuhtelevasti, mutta samassa silmänräpäyksessä se ilme muuttuu lempeäksi ja herttaiseksi, palmikko keikahtaa olan yli ja ohimolle, korvan viereen pujahtaa kihara.
"Niinkö todellakin?" kysyn minä.
"Niin. Äitini puolella on paljon keuhkotautisia, ja sieltä kai se koituu minullekin. Isäni oli vankka ja terve kuin kanto. Muuten minä en itse tunne mitään taudistani, ja minusta tuntuu kuin äiti ja lääkärit olisivat väärässä."
"Niin minäkin uskon."
Mutta hän huomaa sen sanomattoman tuskan, joka minua vaivaa, ja lohduttaakseen hän sanoo:
"Hyvä poika! Olen sen jo huomannut sinusta ennenkuin muutimme maalle. Sinä olet huono salaamaan tunteitasi. Luuletko, etten joka rivillä nähnyt sinua, kun luin 'Väinämöisestä' lastujasi. Minä ajattelin: voi sitä raukkaa, hän rakastaa minua niin… että minun täytyi heltyä…"
"Rakastatko minua tämmöisenä?"
"Sinä tiedät, että olen ylpeä, se on perintö isävainajaltani. Minä en sinussa mitään moiti. Olethan uljas nuori mies, ja edessäsi on vielä tulevaisuus. Sinua pidetään etevänä, sen olen kuullut. Mutta pystytkö luomaan jotakin kokonaista kuvaa, elävää ja luontevaa? Jos sen teet, niin minä olen sinun… sinun yksin. Silloin rakastan sinua enemmän kuin koskaan olet voinut aavistakaan. Mutta nyt sen ymmärrät: minun ystäväni tulee olla vähän enemmän tunnettu, nerokas, elegantti ja rakastettava. — Sinusta tulee ihanteeni, jos itse tahdot."