Minut valtaa outo tunne. Alkaa hämärtää silmissä, ja raukaisevana viettinä kulkee läpi olemukseni hurja rohkeus. Tempaan hänet luokseni… ja puserran hänet tätä onnetonta, rajua rintaani vasten epätoivoisen hätäilevällä hellyydellä. — — —
Hän on istunut pianon luo ja puhelee Hannan kanssa. Pekka polttelee sikaariaan keinutuolissa ja minä istun niin, että voin nähdä sivultapäin hänen kasvonsa ja pitkän palmikon, jonka tupsu on valunut rinnalle.
"Soita vielä kerran! Soita sitä samaa…"
Hän soittaa. Se on surullinen valssi, ja minusta tuntuu kuin sävel painuisi luihin ja ytimiin. Mutta soittaessaan ei hänkään salaa sitä, mitä tuntee, ja siksi hänen soittonsa on kuin eksymättömän lemmen ikuinen aamulaulu. Hänen kasvonsa loistavat, silmissä palaa hehkuvan sielun ilme, ja näyttää kuin vartalo värähtelisi…
Jos saisi vielä kerran sulkea hänet syliinsä, ainoan kerran ja sitten kuolla! Minä luopuisin mielelläni elämästäni… olisinhan saanut rakastaa häntä. Mitä sitten, jos loppu tulisikin niin pian…
Jos saisi istua tuohon hänen vierelleen ja kertoa kaikki ja kietoa kätensä hänen kaulaansa…
Mutta hän on kerran sanonut sanansa, ja vaikka näyttää siltä, että hän soittaessaan heltyy, lämpenee ja sortuu tunteeseensa, ei hän muuta sitä vastausta, jonka on minulle antanut.
Mutta jos saisin laskea pääni hänen syliinsä, itkeä siinä ja vielä kerran pyytää… Me pakenisimme täältä pois, eikä meidän onnestamme kukaan mitään tietäisi… Mutta hän ei sittenkään armahtaisi minua… minun piti vielä muuttua, jalostua, uudistua…
Jos nyt lähenisin häntä hiljaa takaapäin, suutelisin otsalle ja sanoisin: ystäväni, elä jätä minua! jos sen tekisin, pitäisi hän sen heikkoutenani, jota ei antaisi anteeksi…
Parempi onkin, että hän saa tuossa soittaa rauhassa… hänen jokainen pieninkin piirteensä syöpyy mieleen ja kuva uppoaa sydämen syvyyteen, sinne asti, jonne ei vielä mikään muu tunne ole tietä löytänyt…