Se on rauhallista, iloista, onnellista ja tyytyväistä elämää. Ja niin vapaata!
* * * * *
Olen alkanut kirjoittaa. Olen päässyt käsiksi aiheeseen, ja minusta tuntuu, että onnistun. Päivät kuluvat toimistossa, mutta illoilla myöhään istun työni ääreen ja varhain aamulla taas jatkan. Vähän väliä minut kuitenkin valtaa epätoivo. Kaikki mitä olen kirjoittanut näyttää niin tylsältä ja ennen sanotulta, ja vaikka mietin ja ponnistelen, koettaen kuvata niin, että luonteet olisivat selvät, tuntuvat ne kuitenkin kummallisilta. Mutta minä pyyhin pois ja aloitan uudelleen…
Ainoa, joka tietää mitä hommailen, on Pekka. Hanna ei ole saanut tietää mitään. Pekka on viisaasti salannut kaikki, eikä sisar aavista minun toimiani.
Pekka pistäytyy usein luonani, samoin minä Pekan kotona, niinkuin ennenkin.
Eräänä iltana tulee Pekka taas luokseni. Hän on hyvällä tuulella niinkuin tavallisesti.
"Sinulle lämpimiä terveisiä! Sisareni sai juuri vasta kirjeen Alicelta. He ovat onnellisesti päässeet matkansa perille. Hän ikävöi Suomeen takaisin, sanoo siellä alkaneensa tuntea pistoksia rinnassaan."
"Kiitos, kiitos!"
"Pian kai sinäkin saat häneltä tietoja. Kuinka paljon olet jo kirjoittanut? Täällähän on paksulta kuin pöytäkirjoja. Joutuisa kynämies sinä näytkin olevan. Luepas minulle taas mitä olet kirjoittanut."
Joka kerta, kun Pekka käy luonani, hän vaatii minua lukemaan kyhäyksiäni. Kunpa vain muutkin arvostelisivat siihen suuntaan kuin Pekka! Hänen mielestään se on erinomaista.