"Ole varma siitä, että sinun on helppo saada kustantaja. Tuolla tavalla eivät muut vielä ole kirjoittaneet!"
Hän tahtoo lohduttaa minua, että voimani pysyisivät pirteinä ja ettei mieleni lannistuisi, tuo kunnon toveri.
"Ennen joulua voit jo lähettää tuon kustantajalle."
"Minä koetan."
Päivät menevät, kertomus kasvaa, sivu liittyy sivuun, arkki arkkiin. Pekka käy luonani harva se ilta. Joka kerta hänellä on lohduttavia sanoja: hän kehoittaa, kiittää ja ylistää.
Mutta häneltä ei kuulu kirjettä.
Pimeinä öinä, kun ei tule unta, on elämäni ikävää ja tuskallista. Tuntuu siltä, että kaikki se tuleva onni, jota ajattelen ja jonka saavuttamiseksi työskentelen, käy yhä epävarmemmaksi, muuttuu uneksi ja utukuvaksi. Olisinko minä ansainnutkaan sellaista iloa? Ja jos se toteutuisi… miltä tuntuisikaan elämä?
Melkein pyörryttää, kun ajattelen sitä todeksi, mikä nyt kuvana ajatuksissa pyörii, mutta on kuin kaukainen kuiske sanoisi sen mahdottomaksi ja tuntematon voima olisi tielläni pidättämässä.
Ja vaikka kokoan kaikki voimani ja tuskissani päätän, että sen täytyy onnistua, valtaa mieleni aina lopuksi se pelonsekainen tunne, joka sydäntä kaihon edellä tärisyttää.
Miksi hän ei lähetä edes riviä lohdutukseksi, vai eikö hän arvaa kärsimykseni tuskaa? Vai voiko hän tuntea ja aavistaa, kuinka ääretön minun lempeni on!