Mutta eräänä päivänä saan kirjeen. Siinä on ulkomaan postileima, kuori hieno ja osoitteessa reipasta käsialaa… Se on häneltä…
Kädet vapisevat, ja sydän lyö niin rajusti, että tuntuu kuin rinta halkeaisi…
Siinä on valokuva ja vaalea hiuskihara. Kuva on onnistunut erinomaisen hyvin. Silmissä on tuo omituinen ilme, jota ei voi selittää, sillä samalla kun siinä näyttää olevan tulista tunnetta, voisi sitä pitää ylpeän sielun hehkuna.
Kasvot ovat samat herttaiset, vähän laihemmat, mutta niin kumman hienot ja suloiset…
Hiukset ovat kutriset ja kammatut uuteen muotiin…
Ja kirje!
"— — — Olen säästänyt kirjettäni, että ehdin saada mukaan valokuvan, jonka varmasti lupasin. Olen laihtunut ja tunnen kipuja rinnassa, mutta luultavasti pian paranen tuosta vähäisestä viasta. Kuinka ikävöin täältä takaisin! Kuinka työsi menestyy?" — —
Tästä puoleen käy työni vielä paremmin. Kirjoitan siitä hänelle ja kerron lyhyesti kertomuksen sisällön…
Unissani näen hänet usein. Minulle tulee silloin aina hillitön halu saada pusertaa häntä sydäntäni vasten, että sen autio tyhjyys saisi kerran täytensä ja se kuluttava kaiho, joka imi mehun sielusta, saisi lohdutuksen.
Kerran olin hänen kanssaan veneellä soutelemassa. Oli kesäyö. Joki oli vanha tuttu minulle, kaukaiset kukkulat ystäviäni. Me soudimme poikki joen toiselle rannalle, josta kallionkylki nousi suorana ylös. Saarista tuoksui heinäin haju, ja lämmin usva levisi laaksoihin. Minä kerroin hänelle koko elämäni tarinan, näytin kotini vuoren kupeella ja sanoin, kuinka sanomattomasti häntä rakastan… Mutta äkkiä hän katosi venheen perästä… ja vuoren laidasta alkoi kuulua hänen soittonsa… Soudin sitä soittoa kohden, mutta kuta lujemmasti vedin, sitä edemmäksi soitto pakeni, ja minä heräsin tuskalliseen huutooni…