Toisella kerralla olimme Repojärven rannalla syntymäkylässäni. Siinä oli uusi punainen pirtti kumpulalla pitkäin petäjäin keskellä ja alempana notkossa sauna. Se oli meidän kotimme. Meillä oli peltoja järven rantaan asti ja niittyä ahteen takana korvessa. Saunan ovesta työntyi paksu savu. Me istuimme pirtin edustalla, ja minä kerroin hänelle kuluttavasta ikävästäni ja pitkistä hetkistä, joina olin häntä odottanut. Mutta äkkiä hän katosi viereltäni ja minä juoksin hänen jäljessään ja heräsin.
Päivällä olen hajamielinen ja usein saan esimieheltäni nuhteita huolettomasta työstäni. Mutta minä en mitään voi, sillä minusta tuntuu, että minussa ei enää ole entistä voimaa ja miehuutta.
Puolipimeinä talvipäivinä johtuu usein mieleeni, että olen väärällä uralla. Tuntuu siltä, että jos olisin siellä kotikylässä, olisi Repojärven rannalla tupa ja peltotilkkuja ympärillä. Talvipäivät hiihtelisin metsissä ja kesäisin viljelisin peltojani ja raivaisin korpeen niittyjä. Siinä kuluisivat vuodet vanhuuteeni asti.
Mutta toiselta puolen tuntui kateutta niitä tovereitani kohtaan, jotka jo olivat mikä missäkin virassa ja elivät rauhallista elämää. Minun elämäni oli aina ollut rauhatonta, semmoista epämääräistä harhailemista sinne tänne. Lukujen jatkamisesta ei tullut mitään, ja tämä sanomalehtitoimikin tuntui vastenmieliseltä.
Eikö minussa ollut voimaa mihinkään?
Toivoivathan ne toverit minusta ennen hyvääkin miestä, etevää ja monipuolista, ja ihastuksissaan kehoittivat minua kirjailijaksi. Mutta en ollut sitäkään yrittänyt ennenkuin nyt.
Monta kallista vuotta oli mennyt hurjassa elämässä, ja pieni perintöni oli lopussa.
Minun täytyi leivän tähden ottaa tehdäkseni mitä sain. Nyt olin jo entisestä hurjistelusta luopunut ja vahvasti päättänyt hankkia jonkin toimeentulolähteen.
Ennen joulua lähetin kertomukseni kustantajalle ja pyysin vastausta niin pian kuin suinkin.
Oi, kunpa onnistuisin! Se olisi ensimäinen voittoni, ja jos sen saisin, unohtaisin kolkon entisyyteni ja aloittaisin uutta elämää, uutta onnellista elämää. Mutta minusta oli tainnut jo mahti kulua, ja se, mihin olin taitoni ja kykyni koonnut, oli ehkä hulluutta ymmärtäväisten silmissä.