Ei olisi tätä rasittavaa, sielua ja ruumista kuluttavaa tuskaa, ei unettomia, pitkiä öitä. Eivät hurjat haaveet mieleni rauhaa häiritsisi eivätkä jäisi järkevät ihanteeni toteutumatta. Minulla olisi oma kotini Repojärven rannalla, missä poikasena syksyisin satimia ja loukkuja virittelin ja talvisin hiihtelin jänislangoilleni! Olisi oma pirtti siellä ja peltoja pirtin ympärillä…
Mutta miksen vielä voisi toteuttaa tätä lapsuuteni unelmaa? Miksen voisi jättää tätä entistä vaiherikasta, mutta onnetonta elämääni tänne maailmalle ja siirtyä pois tästä ilmasta ja elämästä, jotka rääkkäävät minut kuoliaaksi? Enkö voisi unohtaa näitä tuskia ja kärsimyksiäni, kun kulkisin tuttuja kivikkopolkuja ja kallioinen seutu kaikuisi ja metsä ystävällisesti humisisi?
Ja kun kerran olen siitä ajatuksesta kiinni saanut, vahvistuu uskoni ja toivoni paisuu. Teen jo ajatuksissani kuvan tulevista päivistäni ja yksinäisestä elämästäni ja kirjoitan veljelleni uusista tuumistani. Hän antaisi minulle palstan Repojärven rannalta. Mäen rinteelle tekisin peltoni, korpeen niittyni, ja pirttini veistäisin sille kivikkokumpulalle, josta näki kauas eteläisille ilmoille.
Sillä vaikka en mitään varmasti tiedä, on minussa ainainen pelko, että kaikki ne rohkeat toiveet, joita talven kuluessa olin mielessäni hautonut, jäävät toteutumatta, sillä niin mahdottomilta ne minusta nyt tuntuvat. Ja siksi minä valmistaudun ottamaan vastaan mitä hyvänsä ja varustelen ja karkaisen itseäni. Olkoon isku kuinka kova tahansa ja sattukoon vaikka keskelle sydäntä! Valmis olen kuulemaan rakkaimpien toivojeni hukkuneen. Sillä minä olen tottunut vastuksiin ja siihen, etteivät unelmani koskaan ole toteutuneet, ja siksi en pelkää enkä vapise tulevankaan vaaran edessä. Se vain helpottaa, että saan varmuuden, saan taaskin katsoa silmästä silmään todellisuutta, kylmää ja armotonta…
Tulkaa, viestit, kertokaa kamalinta totuutta, ilmaiskaa hukkaan menneet unelmani ja iskekää nuolenne sydämeeni…!
Niin lohduttelen itseäni, ja yhä varmemmaksi käy uskoni, että olen kovan onnen mies, ja yhä selvemmin tunnen, että minun pitää päästä pois näistä oloista ja tällaisesta elämästä. Tämä on minulle vierasta, ja siksi kai kaikki oli minulle vastaletta ja onnettomuutta.
Ainoa, joka tietää suruni ja kalpeat toiveeni, on ystäväni Pekka. Mutta en ole hänellekään kertonut uudesta tuumastani enkä siitä, että aion pian muuttaa muille maille, missä minua ymmärrettiin paremmin ja toivoin vielä päivän minullekin paistavan.
Muutamana kevätiltana saapuu kirje veljeltäni. Siinä on vastaus kysymykseeni:
"Mielellänihän minä annan sinulle Repojärven ympäristöineen", kirjoittaa hän. "Mutta luulen sinun piankin kyllästyvän siihen iloon, kun joudut asumaan kylän taakse. Vaikka varmasti siellä on hyvää maata ja kalavesi hyvä, niinkuin muistanet. Asunet meillä, kunnes saat pirttisi valmiiksi, ja koetan minäkin puolestani auttaa sinua hommassasi. Kumma vain on, ettet viihdy siellä, missä eläisit huoletonna herrana ja helpommalla. Mutta tee tahtosi. Kyllähän täälläkin elät, jos sinussa vielä on entinen miehuus." —
Koko kirje on rakkautta täynnä, veljellistä, vilpitöntä ystävyyttä. Mutta veli ei aavista eikä arvaa minun tilaani. Minun taisteluni on hänelle tuntematon, samoin kuin ne tunteet, jotka minussa riehuvat. Mutta kun kerran selitän syyn kummalliseen muutokseeni, olen varma, ettei hän minua väärin ymmärrä.