Mutta konttori on vielä suljettu, ja niin jää kirje vieläkin povitaskuuni.
Päätoimittaja on pahalla päällä. Korjausluku on suoritettu huonosti, ja eräs uutinen on kahdessa eri paikassa samalla sivulla.
"Tämmöinen hutiloiminen ei kelpaa", sanoo hän ankaralla äänellään. "Jos olisitte juoppo, niin arvaisin teidän olleen kohmelossa. Mutta kuinka selvä mies voi näin olla sokko, sitä en tosiaankaan ymmärrä. Yleisön vaatimukset kasvavat… niin että parasta taitaa olla…"
"Parasta on", jatkan minä ikäänkuin olisin edeltäpäin aavistanut hänen ajatuksensa.
"Parasta olisi", jatkaa hän, "että tästä puoleen koetatte huolellisemmin tarkastaa lehteä".
Olin odottanut hänen sanovan, että minun on parasta hakea muuta tointa.
Mutta hän ei sanonutkaan.
Ja hän kääntää selkänsä ja lähtee toiseen huoneeseen. Silloin minä sanon vuorostani:
"Eikö olisi vielä parempi, että erkanen ajoissa, niin ettei lehtenne joudu minun tähteni kärsimään?"
Mutta hän ei vastaa mitään, vaan sulkee oven kylmästi ja jättää minut yksin toimistoon.
Mutta kesken kaikkia tehtäviäni unohdun mietteissäni katselemaan ulos; siellä näkyy pohjoisesta palanen taivasta ja lähellä avointa merta… Tuon meren yli kelmeän taivaan alle mieleni tekee…