IV
Se päivä ei milloinkaan mene mielestäni… Kesä oli jo alussa. Puissa puhkesi lehti, vihreä oli puistojen nurmi, ja laivakulku oli alkanut.
Yhä vieläkin oli kirje taskussani; en ollut pannut sitä menemään.
Istuin asunnossani avoimen akkunan luona laitakaupungilla. Siitä sopi nähdä, kuinka junat humahtivat kahteen suuntaan, puhaltaen, viheltäen ja puhkuen. Etelään menevä juna oli aina kuin ilkkumassa minulle, se vihelsi pilkallisesti, ja näytti kuin siitä nouseva savu tahallaan härnäisi minua, joka yhä jäin tänne…
— Nyt on kohta kaunein kesä… lieneepä nyt suloista illoin ja aamuin siellä Repojärvenkin rannalla, — tulen äkkiä ajatelleeksi.
Samassa astuu posteljooni huoneeseeni, pitkäviiksinen ja kolkon näköinen. Juuri sellainen, joka on tottunut tuomaan kolkkoja uutisia ihmisille, tuntematta minkäänlaista sääliä toisten onnettomuutta kohtaan.
Hän vetää esille paksun käärön, ojentaa sen minulle ja sanoo:
"Tässä näkyy olevan käsikirjoituksia."
Olen huomaavinani hänen suupielessään ivaa ja tihrusilmissä riemua.
"Jaha… kiitos vain!"