"Täällä on myös kirje… ulkomaalta näkyy olevan…"
Hän antaa kirjeenkin, mutta sattuu samalla katsomaan minua… ja poistuu pian, muistamatta sanoa hyvästiäkään…
Nyt on siis tuomioni tullut.
Repäisen käsikirjoituksen auki. Ei mitään selitystä, ei riviä, ei sanaa, miksi se lähetettiin takaisin. Se on ikäänkuin pienennyt matkallaan, ja armottoman kylmästi se on kääritty rullalle, aivan kuin olisi tahdottu nimenomaan painaa unholaan kaikki se, mitä olin työllä ja vaivalla sommitellut…
Ajatuksissani polttaa, sydän hakkaa armottomasti, ja vapisen niin, etten ole saada kirjeen kuorta rikki. Ja ikäänkuin en oikein käsittäisi taikka olisin jo ennen tiennyt mitä odotan, luen kirjeen, jonka hänen äitinsä on kirjoittanut. Junat viheltävät ja ilkkuvat, ja savu riemuitsee voitonvarmana. Kaduillakin joku nauraa ja juttelee ääneensä. Mutta minä jatkan kirjeen lukemista kuin houreissani:
"… se tapahtui niin odottamatta ja melkein vastoin kaikkien lääkärien toiveita. Hän ei vielä hourinut silloin, kun hän kertoi minulle Teidän ja hänen keskinäiset suhteensa, joista en ollut aavistanut enkä tiennyt mitään. Kuulin tyttäreni usein ikävöivän takaisin kotiin, mutta tunteensa hän salasi tarkkaan. Silloin, iltaa ennen kuolemaansa, hän kertoi kaikki ja sanoi joka hetki odottaneensa Teiltä kirjettä. Mutta Teiltä ei tullut mitään. Koko ajan houriessaan hän puhui Teistä ja kirjasta, väliin joutuen kauheaan tuskaan. Hänen viimeiset sanansa olivat: 'Ei Urho rakastakaan minua… ei kuulu kirjaa'…
"Jos tämä sanoma on Teillekin kova isku, niin helposti voitte kuvitella, miltä tuntuu minusta, kun kadotin ainoan lapseni. Ehkä olisi sittenkin ollut parempi jäädä kotimaahan, ehkä ei tauti olisi niin pian saanut valtaa siellä kuin täällä. Minulla on lohdutuksena se, että olen kaikki koettanut, säästämättä itseäni. Jumala koettelee meitä kaikkia kovasti. Hänenpä tuomioonsa meidän raukkojen täytyy tyytyä. Syvässä surussani en jaksa enempää. En tahdo Teitä tuomita. Hauta sovittakoon kaikki…"
Kirjeessä on vieläkin joku rivi, mutta sitä en näe. Alkaa hämärtää silmissäni, ja huoneeni näyttää kummallisen pimeältä. Kuulen junien vieläkin viheltävän, ilkkuvan ja usahtelevan… Yksi ainoa ajatus on minulla selvänä ja tulee kuin helpotuksen huokauksena sydämen pohjalta:
— Oi, parempi on, että haudan synkkyys sinut peittää, sillä nyt sinun ei tarvitse nähdä ja tietää, ettei minussa ollutkaan sitä miehuutta, ei sitä neroa eikä kykyä, jota minulta odotit!