Tie nousee korkealle mäelle, mistä jo näkyy syntymäkylä niin ihmeen herttaisena ilta-auringon paisteessa. Pellot jo vihannoivat vaarojen kyljissä, ja joen saaret hohtavat kuin silkkisen sametin peittäminä. Tuttu kylä tutun joen törmällä!
Tuuli, joka puhaltaa vastaan, on herttainen ja lämmin, vaikka tulee suoraan tuntureilta. Se hyväilee niin kodikkaan suloisesti hipiääni, ja tuntuu siltä, että hengitys käy keveämmin ja musta mieli valkenee…
Tänne mäelle näen kauas, ohi kotikylän tuonne asti, missä kukkulat ja kapeneva taivaanranta liittyvät yhteen. Vaarojen välitse luikerrellen joki kulkee ja puskee voimakasta vuollettaan alas suvantoon…
Lännen ilmat ovat lämpöisen usvan peitossa, ja pohjoisesta puhaltaa kotoinen tuuli! Paista, päivä, ja puhalla, tuuli… kaipaavan mieleni ja itkevän murheeni iloksi…
Mäeltä laskee tie alas laaksoon, ja kylä ilmestyy eteen. Siitä peltojen keskeltä tie menee tutun kylän halki ja nousee mäelle taas…
Jo näkyy syntymäkylä aivan lähellä, jo ovat kivet tuttuja, jo on metsä tuttavani, ja entiset polut näkyvät siellä vielä…
Linnut laulavat ja käki kukkuu ja ystävällisesti humisee kuusikko. Minusta tuntuu, että linnut laulavat minulle, käki kuin kadonneen onneni vuoksi, minua lohduttaakseen, ja kuusikko ikäänkuin viittailee luokseen.
On niin oudon suloinen tunne rinnassa, ja mieltäni raukaisee… Ne rakastavat minua ja ottavat osaa suruihini, viittaavat luokseen, kaikki entiset rakkaat paikat. Ikäänkuin sanoisivat, että me emme petä…
Minä tulenkin. Olen jättänyt taakseni sen maailman, josta läksin kunniaa ja kuuluisuutta hakemaan. Sain palkakseni särjetyn sydämen ja synkän mielen… Jos vielä tunnette minut… unhottakaamme ne vuodet, joina olimme erillämme, ja rakastakaamme niinkuin ennenkin onnen aikoina…
Yhä iloisemmin linnut laulavat, kovemmin kukkuu käki ja ystävällisemmin humisee kuusikko…