Niin kuljen kesäisin ja syksyisin metsiä ja kiipeilen korkeimmille kukkuloille. Sieltä näen palasen sitä maailmaa, jossa sydämeni särkyi ja nuoruuteni unelmat hajosivat, jossa näin lempeni aamuruskon punoittavan ja sitten illan varjoon uppoavan… palasen petollista, pahaa maailmaa…
Talvi-iltoina soitan kanneltani ja sepittelen lauluja omaksi ilokseni. Kun kuu luo hopeansa permannolle ja huurteiset puut välkkyvät pirttini edessä, kuvittelen, että ne ymmärtävät soittoni ja arvaavat kanteloni äänestä, että soittoni on suruista tehty, murehista muovaeltu.
* * * * *
Näin minulle alakuloinen ystäväni kertoi ajellessamme lauhana talviyönä pitkin talotonta taivalta.
SYKSYINEN UNELMA
Emäntä saattoi minut poikki porstuan tupaan, jonka seinät olivat vasta veistetyt ja ikkunanpielet maalatut. Sieltä tuoksahti vastaani hajuheinäin lemua ja raitista elokuun ilmaa.
"Tähän saisi vieras panna levolle", sanoi hän ja osoitti minulle sänkyä peräseinällä.
Vakuudeksi hän vielä paranteli peitettä ja virkkoi sitten: "Kun ei vain kylmä ahdistane."
Ja sitten hän poistui melkein hiipien ja vasta oven kiinni pannessaan toivotti hyvää yötä.
Jään yksin huoneeseen.