Alan hiljalleen riisuutua ikäänkuin samalla jo levätäkseni päivän vaivoista. Huoneen raitis ilma tuntuu kylmältä ja makaukset kuin jäähtyneiltä. Mutta kuu kumottaa suoraan vuoteeseeni, valkoiselle päänpohjalle, joka näyttää niin lepoa suovalta ja miellyttävältä. Akkunan toisessa pielessä on toinenkin sänky. Siihenkin on vuode valmistettu valkoisine päänpohjasineen. Seinällä sängyn kohdalla on pari valkoista naisen röijyä…
Olen kovin väsynyt. — Nyt lepo oikein levolta tuntunee, — ajattelen vuoteellani, kun oikaisen jäseneni suoriksi ja mielihyvästä haukottelen.
Mutta kuinka lieneekään, ei unta tunnukaan tulevan eikä väsymyskään rasita. Melkein tietämättäni alan muistella kuluneen päivän tapahtumia ja sitä taivalta, jonka poikki vasta olen tullut. Kirkas kuutamo sopii niin hyvin valaisemaan seinälle, jolle nuo kaksi valkoista röijyä on ripustettu… ja vuoteelle, joka näyttää kuin jotakin odottavan…
Varhain aamulla olin taipaleeni aloittanut suuren järven rannalta, lahden lompalosta, jossa oli talo harjun niskalla.
Isäntä saattoi minut veräjälle, joka oli pellon päässä, ja neuvoi:
"Tästä kun lähdet, niin polku vie… ja pitäisi siellä olla pilkkojakin puissa… seuraa polkua… ja kuivat tästä ovat maat kävelläksesi, ja puolitiessä on haltiain kivi… ja hyvästi nyt…"
Niin hän minua neuvoi, ja minä läksin seuraamaan polkua, joka alkoi painua metsään ja näytti kiikkuvan vaaran päälle. Mutta ei se vielä laelle noussut, vaan luikerteli kaasikon halki ja ilmausi äkkiä suon laitaan.
Siitä kierteli suon rantoja ja nousi taas kuiville maille, hiekkaiselle kankaalle ja siitä hongikon poikki yhä korkeammalle. Ja melkein vaaran laelle se nyt nousikin, mutta jätti sittenkin korkeimman huipun käymättä… Sieltäkin näkyi jo maailmaa, näkyi ääretöntä, suurta ja yksinäistä kiveliötä, joka nyt oli niin äänetön ja rauhallinen kuin olisi saarnan aika. Ja edempää päilyi se suuri järvi, jonka lahden lompalosta viimeksi olin lähtenyt… Se oli kuin suuri, sininen silmä, joka ei uskaltanut ummistua, vaan jonka täytyi valvoa ja vartioida erämaan äärettömyyttä… Valvo minunkin askeleitani, suuri, sininen ja sileä järvi!
Nyt alkoi polku olla vaivaloista, se nousi ja laski, puski korpiin ja korvesta taas kiikkui äkkijyrkkänä ahteen selkään. Sieltä päilyi pieniä lampia molemmin puolin laaksoissa, vilahtaen puiden lomitse. Ne ovat tänne kuin eksyksiin joutuneet suuren vaaran kylkeen. Kuvittelen, että ne ovat muodostuneet suuren vaaran kyynelistä, kun se syysmyrskyssä hätäilee… Kun tunturien tuulet ulvovat, myrsky pauhaa ja erämaa raskaasti huokailee, silloin tuo suuri vaara itkee… ja lammet ovat sen kyynelien jätteitä…
Mutta äkkiä ottaa polku uuden suunnan. Se alkaa luikerrellen ja louhikoita kierrellen kohota edessä olevalle korkealle vuorelle. Nyt se kohoaakin huippuun asti…