Sepä vasta maailma, jonka täältä näen! Oikea erämaa! Tuollaisia kukkuloita! Ne ovat paljaspäisiä nuo kukkulat, korvain tasalta vasta alkaa metsä, ikäänkuin ne tahtoisivat aina olla hiljaisessa rukouksessa…
Päivä on jo iltapuolella, mutta tahdon levähtää tässä hetken, sytyttää piippuni ja olla yksin täällä erämaassa kaukana maailmasta ja ihmisistä. Tekee hyvää sielulle ja ruumiille, kun tietää, ettei kukaan näe eikä kukaan kuuntele. Taivaskin on niin suopea ja sydämellinen ja taivaanrannat totiset. Lapinkin taivas tuolla pohjoisessa on kuin katuisi talvellista kylmyyttään ja itä tuntisi kuinka sateinen oli ollut. Etelän taivas on sininen ja sievä, ja sieltä tulee vähän väliä keveä tuulahdus…
Puolivälissä saavun haltiain kivelle. Siinä kuuluvat asuvan kaikki erämaan haltiat, kiven kultaisissa saleissa. Kiven laelle en pääse, mutta istahdan viereen. Eivät kai ne pahastu siitä, että yksinäinen matkamies levähtää tässä tuokion. Voi, en minä erämaalle mitään pahaa tahtoisi. En hentoisi oksaa katkaista, sillä minä rakastan sitä kotinani, onnelanani, jonne pahasta maailmasta pakenen…
Ja minulle tulee siinä istuessa sanomaton kaiho ja ikävä. Mielessäni tuntuu, että minunkin elämäni on kuin tämä polku, jota olen kulkemassa. Yksin tämäkin kiertelee erämaan halki, samoin kuin minäkin yksin vietän eloni ilottomia päiviä…
Minua alkaa siinä niin uuvuttaa, että tahtoisin jo jättää kaikki: tämän polun, ympäröivän erämaan ja koko maailman… Mutta samassa muistan isännän varoituksen:
"Siinä haltiain kivellä sinua alkaa uuvuttaa. Mutta elä sinä siihen nuku, sillä sitä haltiat pitävät pahana."
Se johtuu nyt mieleeni, ja minä putkahdan äkkiä pystyyn ja jatkan matkaani.
— Tämän taipaleen päässä lienee suuri järvi ja talo niemessä tai lahden pohjukassa, — ajattelen kulkiessani.
Polku vie minua nyt pitkin vaarain rinteitä, lepikoiden ja lehtojen läpi. Jo on koivu kellastunut, jo on polullekin joku lehti varissut. Illan tullen ilma viilenee, päivä laskee, ja lempeä hämy ilmaantuu taivaanrannoille. Yön verho kasvaa pohjoisesta ja kätkee kuin viittaan sinisen taivaan… Kiiruhdan askeleitani, ja ennenkuin osaan aavistaa, tulee järvi näkyviin ja talo, jonka kujalle polkuni vie suoraan…
Nyt olen jo vuoteessa, mutta miksi minua ei nukuta? Mietin ja arvailen, ja kummallinen kaiho tulee mieleeni. Tuntuu kuin vartoisin jotakin… Voinhan vapaasti miettiä ja tarinoida itseni kanssa. Ja taas kuvittelen, että se polku, jota olen tullut, on kuva entisestä elämästäni… Tästä puoleen on polku tasaisempi ja maisemat vähemmän vaihtelevia… samoin minunkin elämäni rauhallista ja hiljaista hautaan asti…