Siihen ei osaakaan Tikelli vastata, vaan alkaa rukoilla armoa… armoa niinkuin Mäkitalon Aukusti puulaakilta… Mutta ei anneta armoa!
Valitus ollut sekamelskaa! Sepä tietty. Mitäs semmoinen mies osaisi kirjoittaa! Mutta hänen valituksensa oli selvää ja asiallista.
Horslunti oli tyytyväinen, ja häntä rupesi haukotuttamaan.
Saisi panna pitkäkseen siksi aikaa kunnes Mikko saapuu!
Mutta tuskin oli hän ehtinyt vaatteet yllä heittäytyä sänkyynsä, kun kuuli oven takaa kolinaa ja askeleita. Ja oveen koputettiin, josta Horslunti arvasi, että siellä oli joku parempi ihminen, joka pyrki puheille. Hän nousi ja avasi oven.
Eteisessä seisoi Kuusimäen Auruura ja pyyteli anteeksi, että näin varhain aamulla täytyi tulla häiritsemään…
»Jo minä tässä olen ollut valveilla ja onpa tuota taas nukuttukin», valehteli Horslunti ja käski Auruuran huoneeseen. Hän arvasi heti, missä asioissa Auruura kulki, mutta ei ollut tietävinäänkään. Alkoi vain haastella ilmoista ja taivaan tuulista. Auruura vastasi hajamielisenä ja näytti, että tärkeää asiaa hänellä oli.
»Olisi minulla tärkeä kirjoitustehtävä», aloitti Auruura ja koetti Horsluntin kasvojen ilmeestä päästä selville, arvasiko tämä hänen asiansa. Mutta Horsluntin sileät, parrattomat kasvot olivat ilmeettömät niinkuin ennenkin.
»Olisihan niitä, nyt nykyaikana, kirjoitusmiehiä, kansakoulun käyneitä, vaan ei niihin ole luottamista», jatkoi Auruura.
»Eipä tietenkään niihin ole luottamista, outoja kun ovat», myönsi
Horslunti.