»Se passaa… se on hyvä asia», sanoi Horslunti. »Pannaan vaan!»
»Mutta saanko sitten olla varma, ettei tämä tule koskaan kenenkään tietoon?» kysyi Auruura vielä, tuntuvasti ollen kahden vaiheilla.
»No kun kerran maksatte työstäni hyvän palkan, niin mitäpä minä… minun takanani on paljon salaisuuksia…»
Horsluntin ääni oli nyt paljon kylmempi, eikä hän Auruurasta näyttänyt niin luotettavaltakaan kuin alussa. Auruura ymmärsi nyt, että hän oli mennyt semmoiseen säkkiin, josta ei pääse muulla kuin rahalla. Häntä kadutti, olihan häntä varoitettu Horsluntista. Mutta nyt ei enää auttanut mikään, se kettu tiesi hänen salaisuutensa…
»Kyllä minä maksan», sanoi hän, ja toinen alkoi kirjoittaa.
Ja kun kirje oli valmis, lupasi Horslunti sen itse viedä postiin, sillä, sanoi hän, jos Auruura itse viepi, voivat ihmiset saada vihiä…
»Joo, joo», myönsi Auruura. »Sitä en ole ajatellut.» Mutta karvastelevin silmin ja kovin totisena kaivoi hän kukkarostaan Horsluntin kirjoituspalkan, jonka tämä määräsi Auruuran mielestä hävyttömän suureksi.
Ja kiitellen poistui Auruura. Mutta kun hän pääsi pihalle, tuntui hänestä niinkuin hän olisi tehnyt suuren rikoksen, jota ei koskaan anteeksi saisi…
Ja hän läksi Horsluntin luota paljon raskaammin mielin kuin oli sinne tullut.
Auruuran mentyä Horslunti sytytti piippunsa, naureskeli ja katsoi kelloon… Pian kai saapuisi Ollin-Mikko kirjettä noutamaan…