Unilukkari Kuusipää oli monena iltana sieltäpäin kuullut outoa ääntä ja puhetta.

Vihdoin läksi hän katsomaan.

Aaseffi oli parhaillaan seisomassa tikkusuorana, käsi koukussa ja sormennenät kulmalla ja puhui siinä pitkän rämpsyn, josta ei Kuusipää ymmärtänyt yhtään sanaa… Mutta näytti siltä, ettei Aaseffi oikein muistanut rämpsyään, sillä vähä väliä täytyi hänen panna suomea sekaan. »Mikä saakeli se onkaan että: Jumala varjelkoon… Mikä saakeli? Että näin olen unhoittanut!» höpisi hän. Kuusipää ihmetteli, mutta ymmärsi sitten, mitä varten Aaseffi…

Hän poistui nopeasti männikön suojaan ja kertoi näkemänsä kaikille vastaan tuleville…

Mutta aikansa harjoiteltuaan läksi Aaseffikin männiköstä pois, väsyneenä ja palavissaan. Hän uskoi salassa voivansa harjoituksiaan tehdä, sillä sotaiset temput olivat häneltä unohtuneet.

Ja näin hän toivoi:

Kun kenraalikuvernööri nyt saapuu, niin… ja entinen sotilas kun on ja aina harjaantunut näkemään kaikkien seisovan smirnaassa… niin ensiksi huomaa hänet, Aaseffin, joka seisoo sotilaan tavoin… Heti äkkää kenraalikuvernöörin silmä, että tuollapa varmasti on joku sotilashenkilö, koska seisoo noin smirnaassa… ja tulee puhuttelemaan… Silloin hänen sopii selittää kaikki ja mainita Salmo Päkkilän hävyttömyydestäkin… ja silloin sopii pyytää eläkettä, jonka senaatti oli häneltä evännyt…

Hyvillään siitä, että hänen harjoituksensa alkoivat sujua niinkuin ennenkin ja että hän muistelemalla vielä kokoili aika pitkiä venäjänkielisiä lauseita, astuskeli hän piilopaikastaan maantielle…

Hän aikoi lähteä pappilaan päin, mutta kääntyikin takaisin ja meni
Päkkilään päin.

Päkkilän luona tapasi hän poliisin.