Hän oli näinä viime aikoina saanut päähänsä, että hänellä oli vihamiehiä kylä täynnä, ja kaikkien uskoi hän hänelle pahaa suovan. Päkkilän Salmoa piti hän verivihollisenaan, vaikkei toinen ollut hänen asioihinsa koskaan sekaantunut. Ja nyt hän, vinhasti keppiään heiluttaen, käveli menemään Päkkilään, vaikkei ollut talossa kahteen vuoteen käynyt. Päkkilä seisoi pihalla, kun Aaseffi tulla viuhtoi pihaan.
»Nyt on minun aikani tullut, ja minä tulen pian näyttämään…» alkoi hän puhua.
»Terve tulemaan!» toivotti Päkkilä, mutta huomasi pian, että miehen mieli oli enemmän sekaannuksissa kuin koskaan ennen.
»Minä tulen näyttämään… Sillä täällä ei osaa kukaan muu puhutella kenraalikuvernööriä kuin minä… Minä se osaan, ja minua uskoo…»
Hän töksähti yhteen kohtaan, oikaisi koukun vartensa suoraksi, nosti sormet ohimolle ja alkoi ladella tulemaan outoja, sihiseviä sanoja, ja karjaisi väliin…
»Eikö käy hyvin?» kysyi hän, kun vihdoin asettui.
»Mainiosti käypi… hyvin käypi… Jopa pitäisi kelvata vaikka keisarille», myönsi Päkkilä.
Mutta äkkiä näytti Aaseffi muistavan jotakin, ja sanomatta hyvästiä tai antamatta selitystä kummalliseen käytökseensä riensi hän kiivasta kyytiä kujasta ulos ja näytti kääntyvän pappilaan päin. Päkkilä katsoi hänen jälkeensä ja sanoi itselleen:
»Sen raukan järki on kokonaan sekaantunut kenraalikuvernöörin tännetulon takia…»
Päkkilästä tuntui olo ja elämä nyt sangen raskaalta. Hän ei saanut selvää, missä oikein vika oli, mutta niin tuntui kuin hänen rauhaansa olisi häiritty, vaikkei kukaan sitä ollut häirinnyt.