Miettiväisenä hän nyt istui, ja kun laskevan päivän kultaiset säteet osuivat kirkon ristiin, näytti niinkuin se sädehtisi…
… »hänen ylhäisyytensä tahtoo nähdä kirkon…» Hän ei tiennyt, mikä hänen oli, mutta jotakin kummaa painoa hänen sydämessään tuntui. Oliko jo ehkä vanhuutta? Mutta miksi nyt juuri oli alkanut tuntua? Taas hän loi katseensa vaalealle pilvettömälle taivaalle, jossa hyvin kaukana, tunturien huipuilla, päivän laskevat säteet hyppelivät ikäänkuin hyvää yötä toivottaen yöhön käyville ihmislapsille…
Ja hänelle johtui mieleen, tuli totisempana kuin koskaan ennen se, ettei Herra, maan ja taivaan luoja, anna itseänsä pilkata…
Ovi aukeni silloin melkein äänettömästi, ja kun vanha rovasti silmäsi taakseen, näki hän Kuusipään, suntion, seisovan ovella.
Hän tunsi miehensä, ja heti jyskähti hänen mieleensä epämiellyttävä ajatus…
»Mikä nyt on asiana näin myöhään?» sanoi hän vähän tyytymättömällä äänellä.
Kuusipää rykäisi ja alkoi laajan selityksen, jonka ydinkohtana oli se, että hän pyysi lainaksi rovastin vanhaa siipitakkia, voidakseen esiintyä kenraalikuvernöörin edessä…
»Horsluntikin on teettänyt uuden takin, ja Aaseffi kuuluu lainanneen kaupungista asti kengät ja housut», selitti Kuusipää. »Ja muutkin… ne, jotka kenraalikuvernööriä tahtovat puhutella…»
Rovasti kääntyi ikkunaan päin. Hän ei tiennyt, tuliko hänen nauraa vaiko itkeä.
»No, mutta suntiollahan on hyvä puku, siisti ja terve», sanoi hän.
»Eikö se vältä?»