Horslunti oli miettivinään ja sanoi sitten:
»Voipi koettaa… Mutta en minä usko, että enää ehtii…»
»Minä poloinen… Minä poloinen, joka uskoin ja luotin tuohon
Pikku-Herralan Vantteen, jota niin kykenevänä ja viisaana pidetään…»
»Suuri lurjus koko mies», sanoi Horslunti.
Mutta siinä kun Auruura pyyteli ja pyyteli, lupasi Horslunti koettaa, kirjoittaa, ettei valituskirjelmää oteta huomioon.
Vähän keveämmin sydämin lähti Auruura Horsluntin puheilta. Hän käveli pää rinnalla ja katseli aivan maantien someroa. Hän ei uskaltanut katsoa vastaan tulevia silmiin ja hänestä tuntui niinkuin maan ruohotkin puisivat nyrkkiä… Päiväkin, joka paistoi, tuntui kuin paistaisi pilkallaan…
»Hyvää päivää, Auruura!»
Hän kuuli äänen aivan vieressään, edessään, ja kun hän nosti päänsä, kohtasivat häntä ensiksi Salmo Päkkilän suuret, ruskeat vanhan miehet silmät, joiden katse tuntui tunkeutuvan selkärankaan asti.
»Mihinkä Päkkilä on menossa?» kykeni Auruura kysymään, mutta toista kertaa hän ei enää uskaltanut nostaa katsettaan Päkkilään päin. Katseli vain tiehen ja tienviereen…
»Puhuakseni suoraan läksin sinua puhuttelemaan… En todeksi ole sitä huhua uskonut…»