»Valetta se onkin», sanoi Auruura nyt vähän rohkeampana. »Valetta ja pahojen ihmisten keksimää…»
Päkkilä oli hetken ääneti ja virkkoi sitten melkein surullisella äänellä:
»Sieltäpäin tuleva apu on kuin aamukaste, jonka päivän kirkkaus haihduttaa… En minä huhua olisi tahtonut todeksi uskoakaan…»
»Valetta se on… valetta se on», vakuutti Auruura, ja sanoen hänellä olevan kiireen, läksi hän hätäisen hyvästin sanottuaan kävelemään kotiaan päin.
Päkkilä katsoi hänen jälkeensä ja mietti:
— Enpä minä olisi sentään Auruurasta sitä uskonut… Pikku-Herralan
Vantte on siis myöskin…
Mutta nopein askelin käveli Auruura kotiaan päin, riensi niinkuin pahantekijä pakoon.
Kun hän pääsi Kerkkolan kohdalle, näki hän, että perunamaalla oli poikia, jotka hänet nähtyään alkoivat laulaa:
Vantesta ja Auruurasta se on tehty laulu,
josta on tullut Heinärannalle isonlainen nauru…
Pitemmältä Auruura ei laulua kuullut, hän riensi kuin takaa-ajettuna, hame hulmuten niinkuin kovaan vastatuuleen puskisi…