Samanlainen käsitys oli Mikollakin aina ollut. Lakiin oli turvautunut, sen voimaan luotti vieläkin.

Mitähän lie vanha Janne sitten miettinyt, kun ei suoraan haastanut kruununvoutia ja nimismiestä, joiden sanoo vääryyttä tehneen?

Ei ollut Päkkiläkään tahtonut Jannen asiassa puhua sinne eikä tänne.

Semmoisia asioita Mikko mietiskeli Jannenmäkeen kävellessään. Mutta jouduttuaan pois metsän peitosta, josta polku Mikon mökiltä Jannenmäkeen vei, unhotti hän hetkeksi kenraalikuvernöörin tulon ja sen yhteydessä olevat seikat, ja alkoi tarkastella jannenmäkeläisten peltoja ja perunamaita. Viheliäisiä olivat. Oras oli jo monessa paikassa kärsinyt kuivuudesta, koska oli kellastunut. Laihoja ja lamassa ne tietenkin olivat nuo peltotilkut, mutta päällisinpuolin ne oli Mikon mielestä tehtykin. Kiviä oli joka sylen päässä, ja pientareilla kasvoi pajupensaita. Sitten ne syyttivät Jumalaa ja ihmisiä, kun eivät, viheliäiset, perunamaata viitsi kitkeä. Ei vanhurskas Jumala tuommoisille pellon hoitajille mitään kasvata, olipa kesä kuiva tai tuore!

Vanhan Jannen perunamaa varsinkin oli rikkojen ja roskien peitossa niin, ettei monta naattia näkynyt…

Mutta Jumalan syyksi se pani vanha Jannekin joka syksy sen, ettei hänen maassaan perunat kasvaneet, vaikka Päkkilässä nostettiin maasta pottuja suuria kuin aikamiehen nyrkki… Mikko heräsi mietteistään vasta vanhan Jannen navetan takana, sillä sinne asti kuului poru pirtistä…

Siellä tuntui olevan paljon ihmisiä, sillä monenlaista ääntä kuului.
Mikko ymmärsi, että siellä väiteltiin jostakin asiasta.

Kun hän astui sisälle, vaikenivat äänet.

Vanha Janne istui pöydän päässä ja muita mökkiläisiä penkillä ja tuoleilla. Pöydällä näkyi olevan mustepullo ja paperia.

Mikosta näytti, ettei hän ollut oikein tervetullut, mutta hän ei ollut siitä tietävinäänkään, sanoi hyvää iltaa, istui pyytämättä ja alkoi panna piippuunsa.