Mutta sitten lähti hän kuin pyssyn suusta oikaisemaan poikki kivikkokankaan kirkolle päin… Vauhdissaan lensi hän kerran pitkäkseen, mutta nousi ylös ja riensi kuin riivattu…
Hän ehti jo kirkon taakse…
Siihen hän pysähtyi. Siinä oli loitompana vankka, pitkäoksanen kuusi, jonka latva ulottui kirkon ristin korkeudelle.
Mikko nousi kuusen runkoa kuin kissa oksiin asti, ja kun oksien keskelle pääsi, niin katosi tuuheaan puuhun koko maailman näkyvistä…
Hän nousi melkein latvaan asti ja näki sieltä suoraan kirkon eteen… Hän näki maantiellä kolme komean komeaa automopiiliä, mustia ja kirjavia herroja, oli tuntevinaan vallesmannin, joka siipitakki yllään liehui kahakäteen…
Kuka noista lienee ollut se pääherra? Mikko ei saanut selvää, vaan otaksui, että tuo se tuossa on…
— Hyvänen aika! Voi! voi! — mietti Mikko, ollen merkillisessä jännityksessä…
Ei näkynyt vielä Päkkilääkään, mutta vanha rovasti seisoi kirkon portailla, ja molemmat kirkon ovet olivat auki kuin aapisen kannet…
Kuinka käynee Jannelle? Ehtiikö? Ehtiikö?
Ei näkynyt Horsluntia, ei Aaseffia, ei ketään!…