Hän päätti nyt heti ruveta kirjoittamaan konseptia ja yöllä sitten valmistaa valituskirjelmänsä, jotta se ehtisi huomispäivän postissa lähtemään. Mutta nyt alkoi häntä mietityttää se, miten saada kirje postiin niin, ettei tiedettäisi sitä hänen lähettämäkseen. Sillä, — arveli hän, — kun niin korkealle henkilölle menee kirje täältä Heinärannalta, niin se epäilemättä herättää huomiota, ja silloin aletaan arvata, kuka kirjeen lähettäjä on… Otsaryppy syvänä hän mietiskeli. Otti jo paperia pöydälle, avasi mustepullon ja pani piippuunsa…
Silloin osui hänen katseensa telefooniin ja ollen omissa syvissä mietteissään nousi hän ja pani torven korvalleen, sillä hänen oli tapana istua tunnittain ja kuunnella, mitä kylällä keskusteltiin. Hän ei nyt monta sekuntia ehtinyt kuunnellakaan ennenkuin hän kuuli Pikku-Herralan Vanten ja Kuusimäen Auruuran keskustelevan…
Horsluntin silmät kiiluivat ja hän oli pelkkänä korvana, niin jännittävä oli asia, josta puheltiin.
»Minä aion myöskin valittaa tämän kylän herrojen päälle», kuului Vantte sanovan.
»Sepä tietty. Paljon on minullakin valittamista, mutta ensimmäinen on se valtioavun hylkääminen…» kuului Auruura vastaavan.
»Kyllä siitä nyt selvä tulee… Eivät ole turhaan muutkaan sen miehen puoleen asioissaan kääntyneet…» kuului taas Pikku-Herralan ääni.
Ja taas Auruuran kimeä ääni puhui: »Olisi pitänyt asiasta ensin kirjoittaa hänelle itselleen, että hän tietäisi varata aikaa, kun tästä Heinärannan ohi matkustaa…»
»Se kyllä olisi tehtävä, mutta vielä se ehtisi…»
»Mutta kuka osaisi kirjoittaa?»
»Uskaltaisiko luottaa Horsluntiin?»