»Ei häneen nyt enää ole luottamista…»
Sitten oli pitkä aika, ettei Horslunti saanut selvää kuka puhui ja mitä puhuivat, kuului vain ääniä; ainoat sanat, jotka Horslunti kuuli, olivat kenraalikuvernööri ja Lapin matka.
Mutta hän ei hellittänyt torvea korvastaan, vaan kuunteli. Ja vihdoin kuuli hän Auruuran sanovan:
»Siinähän sopisi mainita, että olen ilmosen ikäni tilannut U.S:ää, että olen maahuutoni ilmoittanut Kasetassa ja että olen yksi niistä harvoista, jotka Poprikoffi-vainajan kuoleman johdosta lähettivät surusähkösanoman, sillä olin silloin Oulussa…»
»Ne nyt tietysti olisivat etupäässä mainittavat», kuului miehen ääni vastaavan, mutta Horslunti ei saanut selvää, kenen ääni oli.
Mutta kun keskustelua yhä jatkui, hoksasi Horslunti, että se miehen ääni oli rovastin…
Hän nauroi imelästi kuulemalleen; samassa kuuli hän Auruuran kuin hengen hädässä huutavan:
»Nyt on joku, joka kuuntelee.» Ja telefooni soi kiinni.
Horsluntia nauratti. Hän sytytti pitkävartisen piippunsa, sillä sikaaria ei kannattanut näin kotioloissa polttaa, ja mietiskeli:
— Kas vaan! He ovat olevinaan kelpo ihmisiä, mutta he suutelevat lopulta sitä kättä, joka heille ruoskaa antaa… Eivät totta tosiaan ole parempia kuin minäkään!