Hän ei ollut koskaan vaimostaan kenellekään puhunut, mutta hänestä tuntui helpotukselta saada Ailista joku sana Inkerin kanssa vaihtaa. Oli kuin Inkeri juuri tänä iltana hänen mielestään olisi tullut täydeksi, ymmärtäväiseksi ihmiseksi.
Inkeri katsoi pitkään häntä ja sanoi sitten:
»Niin minä luulen, että hänen on ikävä. Mutta miksi hänen on ikävä, kun te olette niin hyvä hänelle?» (Inkeri oli vasta Laurin mentyä naimisiin ruvennut häntä teitittelemään.) »Ei teidän kanssanne ole ikävä…»
»Hänellä on paljon sukulaisia etelässä, ehkä hän ikävöi sinne», sai Lauri sanotuksi, sillä hän ei ollut uskonut Inkerin sillä tavalla vastaavan.
»Olisi niin hauskaa, kun emäntä olisi iloinen… kun olisi oikein hyvä teille, niinkuin äiti-vainaja oli isä-vainajalle… Aina oli sauna lämmitettynä, kun isä-vainaja palasi niitynraivauksesta tai heinänteosta… Mutta kyllä kai hän tulee hyväksi, kun näkee, mistä te pidätte… Silloin olisi kaikilla hauskaa… Tädilläkin…»
Inkerin ääni soi iloiselta, ja hänen kauniissa silmissään liekehti lämmin ilme. Lauri ei ollut koskaan nähnyt Inkeriä semmoisena, ja yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti, että Inkeristä oli tullut harvinaisen kaunis tyttö.
Hänen tuli kuin parempi olla, ja tuntui kuin joku paino olisi hänen rinnaltaan pudonnut.
»Nyt lähdemme!» sanoi hän reippaammalla äänellä, ja Inkeri näki Laurin vakavilla kasvoilla kuin ilon väreitä.
He lähtivät nousemaan vaaran loivaa vastaletta, jota pitkin polku suurimpia louhikoita kierrellen vei aina huipulle asti. Elokuun hämy oli jo siksi tuntuva, että vaaran kupeella kasvavassa kuusikossa ei oikein erottanut kiviä ja kantoja.
Laurin mieli oli kummasti muuttunut, niinkuin hänen aina kävi. Pieninkin ilahdus sai hänet hyvästä mielestä väräjämään, samoin kuin suru hänen herkän mielensä pian otti valtaansa.