Nyt jo kuvaili hänen vilkas mielensä, että kuluneella viikolla oli kotona ihmeitä tapahtunut. Aili oli tullut iloiseksi, oli ottanut kaiken emännyyden haltuunsa. Kulki nyt kesänavetalla lehmiä hoitamassa ja harjoitteli tädin johdolla lypsämään. Hän oli viikolla, kun muu väki oli niityllä, mullannut perunamaat, kitkenyt turnipsit ja hoitanut puutarhaa… Nyt lauantaina oli alkanut aavistaa hallaa ja rientänyt leikkaamaan, ennenkuin Antti ja Selma ehtivätkään…
Hänen unelmansa oli siis sittenkin toteutunut! Kuinka hän olikaan kuvaillut mielessään sitä silloin kun Ailiin tutustui! Ei suurempaa riemua, ei niin kallista palkkaa mitään hänelle kuin rakastettu puoliso, joka pihalla, kujalla jo vastaan kävisi viikon vaivoista uupunutta miestään ja tervetulleeksi sanoisi. Kävisi kaulaan ja lämpöisen kylyn sanoisi valmiina olevan! Silloin riemu rinnan täyttäisi ja väsymys haihtuisi kuin höyry ilmaan… Voi sentään niitä ilon ja onnen iltoja! Voi sentään suloista palkkaa, jonka raataja saapi…
Hän lämpeni niin omissa iloisissa unelmissaan, että melkein uskoi jo kaiken olevan totta. Ihme oli tapahtunut. Nyt vasta alkoivat hänen onnensa pilvettömät päivät, nyt alkoi se oikea elämä, jota hän oli toivonut ja odottanut. Kaikki unhoon entinen!
Hän käveli kuin kuumeessa, nousi jyrkkää vastaletta ylös kuin lentäen, vaikka raskas kontti painoi hartioita. Hän ehti vaaran laelle paljoa ennen kuin Inkeri. Mutta siellä hän pysähtyi ja jäi sanattomana katselemaan avaraan ympäristöön.
Kuu oli kohonnut jo korkealle ja loisti yli kaikkien vaarojen, ääretöntä, hiljaista erämaata elokuun pehmeässä hämyssä valaisten. Edestäpäin näkyi kotijärvi ja kaukaa sen niemen nenästä yksinäinen talo pienenä pilkkuna. Oli jotakin hirveän painostavaa tuossa juhlallisessa äänettömyydessä, jotakin, mikä tosin ilahuttikin Laurin mieltä, mutta samalla ikäänkuin uhkasi… Suuren järven pinta välkkyi, mutta siinä oli semmoista kummallista kuoleman hiljaisuutta, joka kammotti mieltä. Puuttomat vaarojen laet, joita näkyi joka haaralle niin kauas kuin kiveliötä siinsi, tuntuivat nyt Laurin mielestä kauheilta jättiläispeikoilta…
Siellä päin, missä vaarojen laet näyttivät kaikkein kammottavimmilta, oli rantamaailma ja kirkonkylä, järvien, jokien ja vaarojen takana.
Lauri seisoi sinne käsin katsellen, kun samalla tunsi Inkerin läähätyksen vieressään.
»Taisit hengästyä», sanoi hän.
»En minä! Voi, jopa näkyy järvi ja koti!» sanoi Inkeri ihastuksissaan.
»Miksi te nousitte tänne vaaran lakeen, polulta pois?» kysyi hän sitten.
Lauri oli ajatuksissaan noussut vaaralle, vaikka kotia vievä polku meni paljoa alempaa.