»Jo näkyy koti», puheli Inkeri iloissaan. »Minä erotan kesänavetankin ja saunan… Mutta jopa nyt onkin kirkas kuudan!»
»Kun olisi sauna lämminnyt, ehtiessämme kotia!» sanoi hän sitten kuin itselleen. Mutta Lauri kuuli sen Hän ajatteli itse aivan samaa.
»Kyllä on… ne tietävät, että pian tulemme!» sanoi hän ja alkoi taas uskoa todeksi äskeistä haavettaan. Sitä uskoa ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin hän taas oli epäilyksensä vallassa.
Ja melkein kuin tietämättään hän laski kätensä Inkerin hiuksille, joilta huivi oli valahtanut niskaan, ja sanoi:
»Kun Jumala varjelisi sinut suurista suruista… lapsiraukka!»
Hänen äänensä oli niin pehmeä ja hyväilevä, ettei Inkeri muistanut sitä koskaan semmoisena kuulleensa. Hän melkein vapisi.
»Onko teillä suuria suruja? Äiti-vainaja neuvoi rukoilemaan Jumalalta apua ja voimia…»
»Niin… niin… äiti-vainaja oli Jumalan lapsi.»
Laurin ääni värähteli, mutta sitten hän taas voitti tunteensa.
»Nyt lähdemme!»