He laskeusivat alas polulle ja lähtivät nopein askelin sitä seuraamaan. Inkerin sydän jyskytti niin, että tuntui vaikealta kävellä. Hänestä tuntui niin kummalta olla. Hän oli varma, että Laurilla oli suuri suru. Eikä hän saattanut kylmyyttä tuntematta muistaa emäntää, joka voi Laurille suruja tuottaa. Hänen ajatuksensa risteilivät sinne tänne, ja salaisena toivona nousi huokaus, että hän joskus saisi Lauria lohduttaa…

Monta kertaa tänäkin kesänä hän oli nähnyt emännän silmissä kummallisen kiillon, joka häntä oli pelottanut. Oli nähnyt emännän Laurin poissa ollessa istuvan järven törmällä, suoraan toiseen päähän järveä tuijottamassa. Mitä mietti? Mitä ikävöi? Ja Lauri, joka oli niin hyvä…

Inkeri muisti nyt yhtäkkiä sen juhannusillan, jolloin Lauri ja Aili saapuivat kotia. Laurin vanhemmat elivät vielä. He istuivat koko talon väki venevalkamassa, odotellen lähestyvää venettä. Vanhaan emäntään oli Aili tehnyt huonon vaikutuksen, sen oli Inkeri ymmärtänyt. Isän muisti sanoneen Laurille:

»Taisitpa mennä merta etemmä kalaan, kun sieltä vaimon otit? Tietääkö se, että tämä on talo, jossa ei työttä elä…»

Inkeri muisti aivan selvään Ailin silmien ilmeen, kun hän katseli pihalla ympärilleen. Senkin hän ymmärsi, että Lauri hätäili ja koetti kaikin tavoin lieventää vanhusten suoria arvosteluja…

Ja siitä illasta asti hän ei ollut Lauria entiseksi Lauriksi tuntenut…

— Se suree sitä, että emännän on ikävä, — päätti hän ja kiiruhti Laurin perään.

Kuta likemmäksi kotia he tulivat, sitä nopeampaan Lauri käveli. He olivat jo laskeuneet järven puolelle Palovaaraa ja kulkivat ohi Sammaljoen, missä oli talon lähin niitty. Siihen sopi metsän läpi näkymään järven lahtia, mutta talo oli vielä näkymättömissä, sankan metsän takana.

Sammaljoelta taloon asti leveni polku kapeaksi tieksi, jota pitkin hevosella noudettiin syysheinää Sammaljoelta. Lauri oli viime syksynä sitä levittänyt ja pahimmat pounikot tasoittanut. Emäntäkin oli kerran käynyt heinää tehtäessä Sammaljoella…

Tielle tultua läksi Lauri mennä vihmomaan niin, että Inkeri pakostakin jäi jälkeen.