Lauri rientää niin, että risut paukkuvat ja näreikkö taipuu. Kun hän metsän peitosta pääsee aukealle kalliolle, näkee hän Inkerin seisovan nokisten kekäleitten luona, kasvot järvelle päin…
Lauri ehtii ajatella:
— Hän on nähnyt vain veneen valkamassa, ei tiedä minusta… rakas…
Lauri rientää kuin mieletön. Hän näkee Inkerin pitkän palmikon ja tupsun sen päässä… »Inkeri! Inkeri!»
Inkeri rientää vastaan. Lauri sulkee hänet syliinsä, pusertaa vasten sydäntään, joka vapisee ja riehuu… Mutta Inkeri irtautuu hänen sylistään. Nyt hän vasta katsoo Inkerin silmiin. Ne ovat yhtä kauniit kuin ennenkin, mutta niissä palaa levoton tuli ja niiden ilme on hätäinen, rukoileva, niinkuin pelästyneen… »Inkeri… rakastettuni…»
Hän tarttuu Inkerin käteen, mutta tuntee kourassaan vain kylmän hansikkaan… »Hyvä Jumala! Miksi minua niin pelokkaasti katsot…» »Lauri, Lauri!…»
Inkerin ääni on muuttunut. Helähtää kuin rukoilevan.
Lauri aikoo sulkea hänet syliinsä. Heidän katseensa kohtaavat…
»Lauri, Lauri! Maailma, johon minut lähetit, oli niin paha ja petollinen…»
Lauri tuijottaa Inkeriin ja näkee hänen silmiensä alla niinkuin jotakin raukeata, lakastunutta…